Takaisin

Kaskiviljely

Vielä 1700-luvulla Savon pääviljelymenetelmänä oli kaskiviljely, jonka ohessa harjoitettiin myös peltoviljelyä toissijaisena tuotantomuotona. Yleisesti ottaen kaskikylvöjen määrän oli Savossa noin nelinkertainen peltokylvöjen määrään verrattuna. Kaskitaloudessa käytettiin pääviljalajina korpiruista eli juureisruista, joka oli erittäin satoisa. Se saattoi tuottaa 20-kertaisia satoja, kun pellossa kasvava ruis tuotti vain 4-6 -kertaisia satoja.

Kaskiviljelyn perustana oli puuston poltettaminen, jonka tarkoituksena oli ensisijaisesti tuottaa rukiin tarvitsema lannoitus ja toissisjaisesti hävittää rikkaruohoja. Kaskeamisessa käytettiin neljää päämenetelmää sen mukaan millaiseen metsään raivio tehtiin. Kaskikierron ensimmäinen menetelmä oli havupuumetsään raivattu huuhta, jossa suuret puut pyöllettiin eli kuorittiin noin metrin korkeudelta muutama vuosi ennen polttamista, minkä seurauksena ne kelottuivat ja paloivat hyvin. Pienemmät havupuut kaadettiin pari kesää ennen polttamista. Huuhta poltettiin kesällä ja ruis kylvettiin syksyllä. Kaskiviljelyssä oli aina suuria riskitekijöitä, sillä kriittisimpään aikaan tullut sade tai kuivuus saattoi pilata kylvön, mutta jos kylvö oli suoritettu ajallaan ja siemen pääsi ennen talvea hyvin itämään, korpiruis pensoi seuraavana kesänä runsaasti ja tuotti hyvän sadon. Varsinainen kaskitalous ensisijaisena tuotantomuotona oli mahdollista vain silloin, kun uusia raivioita voitiin kaiken aikaa tehdä järeään havumetsään.

Kun huuhdasta oli saatu kahdesta kolmeen satoa, se jätettiin metsittymään ja paikalle kasvoi lehtipuuta. 15-30 vuoden kuluttua entiseen huuhtaan voitiin raivata tavallinen kaski. Kaski kaadettiin polttoa edeltävänä vuonna sellaiseen aikaan, jolloin puut olivat lehdessä. 1700-luvulla kauran viljely levisi Suomeen ja 1-2 kahden ruissadon jälkeen kaskessa saatettiin viljellä pari vuotta ruista. Nauris ja tattari kasvoivat kaskessa vielä rukiin ja kaurankin jälkeen.

Pykälikkömaa oli huuhdan ja tavallisen kasken välimuoto, sillä se raivattiin havumetsään, jonka lähellä kasvoi lehtimetsää. Havupuut pyöllettiin ja jätettiin paikalle jopa 20 vuodeksi, jonka aikana lehtimetsä ehti levitä havumetsän paikalle. Kelojen suojaan kasvanut nuori lehtimetsä lisäsi poltettavaa puuainesta ja paksunsi maanpinnan humuskerrosta lehtijätteellä. Havupuiden koloamisella myös todistettiin kaskimaan valtaus, joka oli voimassa kymmenen vuotta. Leppä oli yleensä ensimmäinen puulaji joka levisi lepäämään jätetylle kaskiraiviolle ja muutaman vuoden vanhaan vesaikkoon voitiin poltettaa rieskamaa, jossa vieljeltiin naurista. 1700-luvulla loppuun asti käytettyjä kaskimaita ryhdyttiin muokkaamaan pelloksi, jonka seurauksen Suomen peltoviljelyalue laajeni itäänpäin.

Kaskimaa jakautui epätasaisesti talojen kesken. Vähälle jääneet joutuivat vuokraamaan metsää parempiosaisilta ja vähävoimaisilta maanosaa vastaan. Usein kaskiviljelyä harjoitettiinkin yhtiöissä siten, että maanomistajana oli säätyläinen ja osaviljelijänä talollinen. Yhtiökasket olivat yleensä erittäin laajoja ja niihin kylvettin useita tynnyrinmittoja siemenviljaa, enimmillään jopa yli 10 tynnyriä. Kuopion ja Iisalmen seudulla vallinneen käytännön mukaan maanosa oli joka neljäs lyhde. Kaukaisia kaskimaita maanomistajat vuokrasivat niitä tarvitseville, jotka olivat ainakin lähteiden mukaan yleensä talollisia; mahdollisesti loisten eli itsellisten kaskiviljely pidettiin salassa, koska se oli kielletty.

Itäsuomalainen kaskitalouden kriisi alkoi 1800-luvun alkupuolella ja sen tausta on jo 1600-luvulla, jolloin viranomaiset yrittivät säännöstellä kaskeamista. Kruunu antoi erilaisia kaskeamista rajoittavia säädöksiä, koska sen pelkona oli Suomen metsävarojen hupeneminen kaskenpolton myötä. Vuonna 1851 annettiin metsäasetus, joka kielsi kaskeamisen muualla kuin Kuopion läänissä ja Mikkelin läänin pohjoisosassa, jossa poikkeuslupa oli voimassa vuoteen 1872. Pohjois-Savossa siirtymistä kaskitaloudesta peltoviljelyyn kiihdytti 1830-luvulta alkaen Pietarin loppumattomat voimarkkinat, jonka seurauksena täällä otettiin muuta Itä-Suomea aikaisemmin käyttöön peltoviljelyn uusia menetelmiä. Etelä-Savossa oli vähemmän luonnonniittyjä eikä siellä voitu siirtyä samassa mitassa karjatalouteen kuin Pohjois-Savossa, joten siirtymävaihe kaskitaloudesta peltoviljelyyn koetteli talonpoikia kovemmin.

Sivun alkuun