Takaisin

MAANLUONNOT SEKÄ VERO- JA SOTARASITUS

Ruotsin valtakunnassa maatilat luokiteltiin kolmeen ryhmään: vero- eli perintötiloihin, kruununtiloihin ja rälssitiloihin. Luokittelun taustalla olevan käsityksen mukaan kruunu oli alkuaan omistanut kaiken maan ja luovuttanut sitä erilaisilla ehdoilla talonpoikien viljeltäväksi. Perintötilalla oli kruunun talonpojalle luovuttama perinnöllinen käyttöoikeus, jota vastaan kruunulla puolestaan oli oikeus maaverona suoritettavaan osaan tilan tuotosta. Kun perintötilan omistaja vaihtui, oli uuden isännän hankittava kaupalle lainhuuto kihlakunnanoikeudessa.

Kolmen vuoden maksamattomien verojen vuoksi perintötilan maanluonto muuttui ja siitä tuli kruununtila. Kruununtila oli kruunun täydellistä omaisuutta ja sen asukas suoritti maaveroa maksaessaan vuokraa tilan hallintaoikeudesta kruunulle.  Kruununtilan isännyyden vaihtuessa maaherra antoi uudelle isännälle immission eli asukkaaksiottotodistuksen. Maaherralla oli myös oikeus ja velvollisuus häätää kruununtilan huonoon hoitoon tai maksamattomiin veroihin syyllistynyt isäntä. Kruununtilan haltija  saattoi 1700-luvulta  alkaen  ostaa tilalleen  perintöoikeuden  takaisin.  Käytännössä  kruunun- ja perintötalonpojan elämässä ei ollut paljoakaan eroa, sillä molemmat maksoivat veroa samoilla perus-teilla ja osallistuivat samoihin yleisiin rasituksiin.
 
 Rälssitilat olivat aatelin täyttä omaisuutta ja ne olivat aatelisprivilegoilla säädetty lähes täysin vapaiksi kaikista veroista ja rasituksista.
 
 Kustaa Vaasa uudisti ja yhdenmukaisti maahan kohdistunutta verotusta määräämällä pidettäväksi maakirjoja, joihin merkittiin veroa maksavat talonpojat, heidän maksamansa veroyksiköt ja niiden määrät. Varsinais-Suomessa käytetty veroyksikkö oli savu, joka jakautui 32 äyriin ja äyri puolestaan vastasi yhden tynnyrin kylvöä. Tilan savuluku osoitti sille kuuluvien tilusten osuutta koko kylän tiluksista. Maakirjaan sisältyvät alueelliset vero-opastukset määrittelivät mitä veroparseleita eli -tarvikkeita ja kuinka paljon kultakin veroyksiköltä veroa oli maksettava tietyssä pitäjässä. Näin muodostunutta  maaveron ensimmäistä osaa kutsuttiin maakirjaveroksi, vuotuiseksi veroksitai pääveroksi. Maaveron toinen osa, kruununkymmenykset syntyi vuoteen 1557 mennessä, jolloin Kustaa Vaasa peruutti kirkolle maksetuista kymmenyksistä 2/3 kruunulle. Vuoden 1624 verouudistuksen myötä kehittyi maaveron kolmas osa, manttaalivero.  Sen veroyksikkönä oli manttaali, joka oli tilan veronmaksukykyä osoittavamatemaattinen mitta. Sitä määritettäessä otettiin huomioon pinta-alan ja kylvömäärän lisäksi tilan tuotto ja sen nauttimat muut etuudet kuten kalavedet ja myllyt. Manttaaliluvun mukaan tila nautti kylän yhteisiä etuuksia kuten niittyjä ja metsiä sekä suoritti kylän yhteisiä velvollisuuksia kuten siltojen, aitojen ja maanteiden kunnossapitoa. Maaveroa yksinkertaistettiin  vasta vuonna 1849, jolloin yli 30 veroparselista jäi käyttöön vain viisi; kaura, eipävilja (ruis ja ohra), raha, tali ja voi. Entisten veroyksiköiden tilalle tuli vain yksi veroluku, verorupla. Jokaiselle tilalle asetettiin sen entisiä veroja vastaava verorupla, joka saatiin laskemalla kullekin tilan maksamalle veroparselille viimeksi kuluneen 15 vuoden keskimääräiset taksahinnat. Turun ja Porin läänissä yksi verorupla käsitti kolme kappaa viljaa, josta puolet oli ruista ja puolet ohraa, yhden kapan kauroja, kolme naulaa voita, kaksi naulaa talia ja rahaa viisi kopeekkaa. Voin ja talin sai korvata rahalla ja vuodesta 1842 lähtien oli viljasta maksettava vähintään 1/3 maksettiin rahana. Uudistuksen yhteydessä paikalliset vero-opastukset lakkautettiin ja korvattiin  koko  maalle  yhteisellä  veroopastuksella. Yleisen tuloveron käyttöönotto vuonna 1925 lakkautti vanhat Ruotsin ja Venäjän vallan aikaiset verot. Maaveron lisäksi kannettiin tilapäisluontoisia apuveroja, joista osa muuttui myöhemmin vakinaisiksi veroiksi. Näistä muodostui maaveron lisäksi toinen veroryhmä, ylimääräiset verot, joita kannettiin manttaalin mukaan.  Tähän ryhmään kuuluivat mm. maaretken vero, karja- ja kylvörahat, salpietarivero, rakennus- ja linnanapuvero, kyytirahat, päivätyörahat ja apuhalkovero. Kolmas veroryhmä oli suostuntaverot, joihin valtiopäivät suostuivat määräajoiksi eikä kuninkaan onnistunut muuttaa niitä vakinaisiksi, vaikka osa niistä muodostui lähes pysyviksi. Nämä verot kohdistuivat henkilöön eikä maahan, ja niitä joutuivat maksamaan kaikki säädyt varallisuutensa mukaan. Veron kohde, maksuperuste ja veron suuruus määrättiin joka kerta erikseen valtiopäivillä. Suostuntaveroja olivat mm. leivän kulutusverona kannettu myllytulli, joka kehittyi henkilökohtaiseksi henkirahaksi, paloviinavuokra, jota maksettiin oikeudesta polttaa viinaa, maaseudulta kaupunkiin tuotavista tuotteista kannettu pikku- eli maatulli, vuodesta 1719 lähtien kannettu yleinen suostuntavero, linnanrakennusapu, maanapu kotimaisen teollisuuden kannus-tamiseksi sekä rahan-uudistukseen liittyvä realisaatiomaksu. Neljänteen verojen ryhmään kuuluivat 1700-luvulta lähtien kannetut ylelli-syysverot, laamannin- ja kihlakunnan-tuomarinvero, kouluille maksettavat teinirahat, silta- ja jahtivoudinkapat sekä herrain-päivärahat valtiopäivä-miehen kulujen kat-tamiseksi.
 Sotalaitoksen ja sotien vaikutus talonpojan elämässä tuntui ensisijaisesti verotuksen kiristymisenä ja suostuntaverojen lisään-tymisenä. Sitäkin voimakkaammin sotarasitus kuitenkin vaikutti talonpojan elämään silloin, kun tila luovutti miehen ja hevosen sotaväen tarpeisiin. 1600-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä suomalaisessa ratsuväessä vakiintui vanhemmaksi jakolaitokseksi kutsuttu rekrytointitapa, jossa kruunu myönsi talolliselle tietyn suuruisen verohelpotuksen ratsaan varustamista vastaan. Joukko-osastot saivat tietyt rekrytointialueensa, jolloin maakuntien ratsuväkirykmentit saivat alkunsa. Ratsumiehen varustajan korvaus eli verovapauden suuruus oli 1600-luvulla 30 hopeataalaria, joka vastasi suurin piirtein yhden manttaalin tilan verorasitusta. Tällainen verovapaus oli tavoiteltava hyöty, mutta harvojen tilojen saavutettavissa. 1680-luvulle asti järjestelmä ei ollut pysyvä, sillä isäntä saattoi yhdessä pääkatselmuksessa ilmoittaa tilansa ratsastaloksi, mutta myöhemmin sanoutua irti palveluksesta, jos tila köyhtyi. Vaihtuvuutta aiheuttivat etenkin sotavuodet, jolloin useamman ratsukon peräkkäinen menettäminen saattoi koitua tilalle kohtalokkaaksi. Kustannussyistä ratsumiehet olivat yleensä rauhanaikana kotiutettuina ja koottiin kerran vuodessa tai harvemmin pääkatselmukseen ja lyhyeen harjoitukseen.
 
 1680-luvulla sotaväen rekrytointijärjestelmää uudistettiin siirtymällä ns. ruotujakolaitokseen.

Sivun alkuun