Takaisin

Peltoviljely

Länsisuomalainen peltoviljely tapahtui pitkään pienillä metsien keskellä sijaitsevilla tai joenuomia seurailevilla peltolaikuilla, joiden pinta-ala taloa kohden oli vähäinen. 1600-luvun alussa suurin keskimääräinen peltoala tilaa kohden oli Varsinais-Suomessa, 6-7 hehtaaria ja pienin Pohjois-Pohjanmaalla, 0,2,-2 hehtaaria. Vasta 1600-luvun lopulla peltoala alkoi huomattavasti kasvaa voimakkaan uudisraivauksen seurauksena.

1500- ja 1600-luvuilla Varsinais-Suomessa peltoviljelyssä käytettiin yleensä kaksivuoroviljelyä, jossa noin puolet pinta-alasta oli aina kesantona. Tärkein viljalaji oli skandinaavista alkuperää oleva peltoruis, joka korpirukiiseen verrattuna pensoi hyvin vähän. Myös peltoruis oli syysvilja, joka kylvettiin edellisvuoden elokuussa ja sato korjattiin seuraavan vuoden syksyllä. 1600-luvun aikana siirryttiin kolmivuoroviljelyyn, jolloin viljelyjärjestys oli kesanto-ruis-ohra. Tilat eivät pystyneet tuottamaan suuria viljan ylijäämiä, sillä useimmiten tuotanto riitti juuri ja juuri omaan kulutukseen. Tästä syystä katovuodet aiheuttivat helposti nälänhätää, joista viimeinen koettiin vielä 1860-luvun lopulla. Vasta 1700-luvulla Varsinais-Suomessa syntyi tiloille edellytyksiä laajempaankin viljantuotantoon yli oman tarpeen. Vanhakantaisen maatalouden aikana rukiin lisäksi leipäviljana viljeltiin jossakin määrin ohraa ja juhlatilaisuuksia varten vähäisessä määrin vehnää, kun taas kaura oli rehukasvi, jota syötettiin pääasiassa hevosille.

Peltoviljelyalueella vallitsi sarkajako, jossa kylä- eli rintapellot oli aidattu yhdellä ympärysaidalla ja maa oli jaettu mahdollisimman tarkkaan kunkin talon veroluvun mukaan. Kruunu vaati jo 1300-luvulla, että maata oli jaettava veroyksiköiden mukaan ja sen seurauksena 1500-luvun loppuun mennessä kaikki läntisen peltoviljelyalueen kyläpellot olivat pirstoutuneet monen haltijan kesken kapeiksi saroiksi. Sarkajako pakotti talonpojat vainiopakkoon, ts. oli esimerkiksi kuljettava naapurin saran yli päästäkseen omalle saralleen, yhteisaitauksessa oleva pelto oli kynnettävä, kylvettävä ja korjattava yhtäaikaa ja kaikkien oli noudatettava samoja viljelystapoja. Perinnönjakojen ja tilojen jakautumisen seurauksena sarkoja jouduttiin mittaamaan jatkuvasti uudelleen, mikä muodosti maatalouden kehitystä haittaavan lukon. Kylän välittömässä läheisyydessä sijaitsevat pellot olivat rintapeltojen tapaan sarkajaossa, mutta kauempana sijaitsevat ulkopellot eli umpiaidat olivat talojen yksityisessä käytössä.

1500-luvun lopulla länsisuomalainen peltoviljelyalue ajautui kriisiin, joka näkyi huomattavana autioitumisena jatkuen aina 1600-luvun puoliväliin saakka. Autioituminen johtui kasvaneesta verokuormasta (sodat) ja huonoista sadoista (katovuodet). 1610-luvulla koko maan tiloista noin 13% oli autiona. Autioitumisen seurauksena toiset tilat köyhtyivät, toiset taas samanaikaisesti lisäsivät omistuksiaan ja vaurastuivat naapureiden liittäessä tyhjilleen jääneiden talojen maat omiin viljelyksiinsä. Tällöin syntyi ja 1600-luvun kuluessa vakiintui uusi talonpoikainen yläluokka, joka kykeni varustamaan hevosen ja ratsumiehen armeijaan saaden siitä huomattavia verohelpotuksia.

Sarkajaon purkamiseksi kruunu päätti toimeenpanna valtakunnassa isojaon, josta annettiin ensimmäinen asetus vuonna 1749. Tarkoituksena oli, että kylän yhteisesti omistamat kyläpellot, metsät ja niityt jaetaan kylän talojen kesken niiden veroluvun edellyttämässä suhteessa. Eräs tärkeimmistä isojaon seurauksista oli raivaustoiminnan huomattava lisääntyminen pääasiassa siitä syystä, että kukin talo saattoi yksin päättää uudisraivioistaan sekä perustaa torppia, jotka tuottivat suurimman osan isojaon jälkeen raivatusta uudesta peltoalasta. Toinen isojaon tärkein tulos oli yksityisomistuksen vakiintuminen maatiloilla. Aiemmin tila oli muodostanut kokonaisuuden ainoastaan veroluetteloissa, mutta kartalla tai luonnossa isäntä ei voinut osoittaa muuta kuin asuintonttinsa ehdottomasti omakseen. Sen sijaan isojaon jälkeen tilan kaikki tilukset oli merkitty pysyvillä rajoilla ja siten erotettu naapureitten maista. Isojaon seurauksista kärsi maaseudun tilaton väestö (torppareita lukuunottamatta), jotka eivät enää voineet vanhaan tapaan käyttää kylien yhteismetsiä.

Vanhakantaisen maatalouden pahin pullonkaula oli peltojen lannoitus, sillä rehuntuotanto määräsi koko tuotantoa. Peltoviljelyalueella ainoana lannoitusaineena käytetyn karjan lannan määrällinen lisääminen oli vaikeaa, koska se riippui niittyjen ja niistä saatavan rehun määrästä. Peltoja vaivasi suoranainen lannoituksen puute, koska karjanrehua tuottavia uusia niittyjä ei kyetty ottamaan käyttöön samassa suhteessa kuin peltoala kasvoi ja näin ollen hitaasti kasvavalla lantamäärällä oli lannoitettava nopeasti kasvava peltopinta-ala. Lantaa pyrittiinkin jatkamaan erilaisilla lisäaineilla kuten kuivikkeilla navetassa. Lehmät lypsivät vain lyhyen aikaa kesällä, mutta peltoviljelyalueella niiden tehtävänä olikin nimenomaan lannan tuottaminen.

Vasta 1860-luvulla alkanut vanhakantaisen maatalouden murroskausi toi ratkaisun myös peltoviljelyn lannoitusongelmaan. Voin vientimarkkinoiden huomattava avautuminen aiheutti sen, että karjan hoitoon, erityisesti karjarehun riittävyyteen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota ja ulkomaisten esikuvien mukaan Suomessakin aloitettiin kylvöheinän viljeleminen pellossa. Karjan määrän kasvaessa peltojen lannoitustilanne ja sen myötä sadot paranivat. Maatalouden painopiste kuitenkin siirtyi viljanviljelystä huomattavasti kohti maitotaloutta. Maaseudulle perustettiin perustettiin runsaasti uusia meijereitä, jotka hankkivat ammattityövoimansa aluksi ulkomailta, pääosin Tanskasta ja Sveitsistä.

1800-luvun monenlaiset maatalouden uudistukset toivat muutoksia vain menetelmiin eikä vielä synnyttänyt kaupallista maataloutta, vaan viljelmät säilyvät omavaraisina yksikköinä, jossa oli edellenkin kysymys sekä elinkeinosta että elämäntavasta.

Sivun alkuun