Takaisin

PITÄJÄNHALLINTO 1600- ja 1700 -LUVUILLA


Pitäjä


Paikallishallintoa hoidettiin 1600- ja 1700 -luvuilla kahdella taholla, käräjillä ja pitäjänkokouksissa, joista edelliset olivat kihlakunnantuomarin ja jälkimmäiset kirkkoherran johtamia. Paikallisen itsehallinnon yksikkö oli hallintopitäjä, joka kattoi maantieteellisesti pääosin saman alueen kuin kirkkopitäjä eli itsenäinen seurakunta. Paikallisen itsehallinnon tärkeimpiä tehtäviä niin Savossa kuin Pohjois-Pohjanmaallakin olivat monenlaisten julkisten rasitusten jakaminen pitäjäläisten suoritettavaksi, paikallisten taloudellisten etujen valvominen ja järjestelyjen suorittaminen sekä lausuntojen antaminen alue- ja keskushallinnon virka-miehille. 
 Uskela kuuluu Varsinais-Suomen vanhimpiin hallintopitäjiin, sillä se mainitaan jo vuonna 1329. Uskelan jo keskiajalta periytyviä kappeliseurakuntia olivat Halikko, Kiikala, Pertteli ja Salo.  Halikko erotettiin Uskelasta jo keski-ajalla omaksi pitäjäkseen ja sen kappeli-seurakuntana oli 1600-luvun puolivälistä Angelniemi. Kiikala oli Uskelan kappeli-seurakunta vuoteen 1640, joilloin siitä tuli itsenäinen pastoraatti. Pertteli itsenäistyi pastoraatiksi vasta vuonna 1860. Salo liitettiin vuonna 1833 emäseurakuntaansa, mutta vuon-na 1906. Perniö on toinen vanha varsinais-suomalainen hallintopitäjä, joka mainitaan jo vuonna 1330. Yliskylä oli Perniön kappeliseurakunta jo keskiajalla, mutta liitettiin vuonna 1860 takaisin emäseurakuntaan 1860. Särkisalosta tuli vuonna 1864 Perniön kappeliseurakunta ja itsenäistyi  vuonna 1904 pastoraatiksi. Savossa oli 1600-luvun alussa yhdeksän hallintopitäjää: Mikkeli, Juva, Puumala, Sääminki, Rantasalmi, Pieksämäki, Mäntyharju ja Kuopio. Vuonna 1627 Kuopion pitäjästä erotettiin Iisalmen pitäjä, josta tuli samana vuonna myös pastoraatti. Kuopion kirkkopitäjästä erotettiin kappeliseurakunnaksi Nilsiä vuonna 1769 (pastoraatiksi 1816), Karttula 1769 (1862), Maaninka 1767 (1871) ja Tuusniemi 1804 (1855) sekä Vehmersalmi pastoraatiksi vuonna 1899. Iisalmen kirkkopitäjästä erotettiin kappeliseurakunnaksi Pielavesi vuonna 1693 (pastoraatiksi 1811), Kiuruvesi vuonna 1763 (1862) ja Lapinlahti 1847 (1858) sekä suoraan pastoraateiksi Sonkajärvi ja Vieremä vuonna 1897.Pohjois-Pohjanmaalla (Pohjanmaan läänin puolella) oli 1600-luvun alkupuolella kuusi hallintopitäjää, nimittäin Kalajoki, Pyhäjoki, Salo,Liminka, Ii ja Kemi. Kemin kirkkopitäjästä erotettiin kappeliseurakunniksi mm. Rovaniemi, Tervola ja Simo. Rovaniemelle (Korkalon kylään) rakennettiin ensimmäinen kirkko jo vuosien 1603-07 tietämillä, mutta karjalaiset polttivat sen vuonna 1611 sotaretkellään. Seuraavan kirkon Rovaniemen kappeliseurakunta sai viimeistään 1630-luvulla. Rovaniemi itsenäistyi pasto-raatiksi vuonna 1785. Tervolaan rakennettiin ensim-mäinen kirkko vuonna 1627, oman papin se sai vuonna 1673 ja itsenäistyi vuonna 1860. Simosta tuli kappeliseurakunta vuonna 1796 ja pastoraatti vuonna 1865.
 
 Ruotsin emämaahan kuuluvan Länsipohjan (Västerbotten) läänin puolella Pohjois-Pohjan-maata  sijaitsivat mm. Alatornion ja Ylitornion hallintopitäjät, jotka oli vuonna 1627 erotettu toisistaan. Molemmista tuli samana vuonna myös kirkkopitäjiä. Vuoden 1809   rauhan-teossa Alatornio ja Ylitornio jaettiin kahtia siten, että pitäjien Torniojoen lännenpuoleiset osat jäivät Ruotsiin ja idänpuoleiset osat liitettiin Suomen suuriruhtinaskunnan Pohjanmaan lääniin.
 
 Oulun pitäjästä erotettiin jo 1600-luvulla mm. Muhoksen kappeliseurakuntaan, jonne rakennettiin kirkko vuonna 1629. Muhoksesta puolestaan erotettiin vuonna 1761 kappeliseurakunnaksi Utajärvi, jossa oli ollut saarnahuone jo vuodesta 1688. Muhos itsenäistyi pastoraatiksi vuonna 1766 ja Utajärvi vuonna 1886.
 
 Käräjät

 
Paikallishallinnon tärkeämpiä kysymyksiä käsiteltiin ja ratkaistiin käräjillä. Valtaosa käräjillä käsiteltävistä jutuista oli luonteeltaan oikeudellisia kuten varsinaisten rikosasioiden lisäksi monenlaiset maanomistus-, raja-, rasitus- ja elinkeinonharjoituskysymysten ja -rii-tojen selvitteleminen. Erityisesti 1600-luvulla ja 1700-luvun alku-puolella käräjillä käsiteltiin myös hallinnollisia kysymyksiä, mm. palo-apuasioita, pitäjänkäsityöläisten ottamista ja sotilasasioita, joiden takia kruununvouti oli velvoitettu olemaan aina käräjillä läsnä. Käräjillä kruunun viranomaiset saivat tilaisuuden neuvotella paikallisten luottamusmiesten kanssa, kuulla käräjärahvaan mielipiteitä, antaa neuvoja ja käskyjä sekä ylipäätään ajaa ja valvoa kruunun etuja. Pohjois-Pohjanmaalla maaherrat ottivat poikkeuksellisen innokkaasti osaa käräjien työskentelyyn 1600-luvulla ja varsinkin 1720-luvulla isonvihan jälkiselvittelyissä. Tämä tehosti kruunun hallintoa paikal-listasolla. 1700-luvun kuluessa ja lääninhallinnon tehostuessa paikal-lishallinto siirtyi suurelta osin kruunun virkamiesten, etenkin kruununvoudin käsiin.

Pitäjänkokoukset
 
 
Toinen paikallishallinnon elin, pitäjänkokous oli käräjiä paljon epämääräisempi ja heikommin tunnettu organisaatio. Pitäjän talolliset kokoontuivat käräjien väliaikoina melko säännöllisesti veronkantotilaisuuksiin,  joissa kruununvouti edusti esivaltaa ja joissa käsiteltiin myös muita paikallishallinnon asioita. Toisinaan niistä neuvoteltiin kirkonkokouksissa, jolloin pääpaino oli  seurakunnallisissa asioissa. Tärkeiden ja kiireellisten asioiden hoitamiseksi voitiin pitäjänkokous kutsua koolle milloin tahansa.Tällöin kokouksen aiheena saattoi olla pitäjän edustajan nimeäminen valtio-päivämiehen vaaliin tai kun haluttiin lähettää pitäjän edustaja tekemään anomus hallitukselle tai jollekin muulle korkealle viranomaiselle. Pitäjän omien asioiden hoitamiseksi järjestetyissä koko-uksissa kirkkoherra toimi itseoikeutettuna puheenjohtajana. Kokoukset pidettiin 1650-luvulta lähtien erityisessä pitäjäntuvassa, joiden rakentamiseen kruunu joutui 1600-luvulla erityisesti Pohjois-Pohjanmaan pitäjiä patis-tamaan. Pitäjän yhteiset päätökset ja ano-mukset vahvistettiin pitäjänsinetillä, joka oli yleensä kirkkoherran hallussa. Pitäjäntuvassa oli pitäjänarkku, jossa pitäjänsinettiä ja pitäjän tärkeitä papereita säilytettiin.
 Pitäjän hallintovirkamiehet
 
 
Jo 1600-luvulta alkaen pitäjänhallinnon keskeisin virkamies oli nimismies. Hän oli ensi sijassa kruunun virkamies, jolla oli lukuisia tehtäviä paikallisen hallinnon ja oikeudenhoidon piirissä. Hän vastasi teiden kunnossapidosta ja kruunun kyydityksistä, avusti toisia virkamiehiä sotaväenotossa ja veronkannossa, välitti alue- ja keskushallinnon käskyt paikallistasolle ja huolehti niiden toteuttamisesta. Nimismies joutui myös johtamaan paikallista itsehallintoa, etenkin jakamaan julkisia rasituksia sekä suorittamaan erilaisia katselmuksia ja maanjakoja. Nimismiehen toiminnan edellytyksenä oli sekä ylempien virkamiesten että talonpoikien luottamus.
 
 Vuodesta 1624 lähtien pitäjänkirjurin palkkaaminen jokaiseen pitäjään tuli lakisääteiseksi. Hänen tehtävänään oli alun perin valvoa talollisten etua veronkantotilaisuuksissa ja laatia luettelo maksetuista veroista. Lisäksi pitäjänkirjuri huolehti lähes kaikista (nimismiestenkin ollessa vielä 1600-luvulla suurimmaksi osaksi kirjoitustaidottomia miehiä) pitäjän itsehallintoon kuuluvista kirjoitustöistä. Pitäjänkirjureiden valinnassa oltiin erityisen tarkkoja, sillä hänen katsottiin olevan tärkein talonpoikien luottamusmies, kun nimismiehestä tuli entistä korostetummin kruunun virkamies. 1600-loppupuolelle tultaessa pitäjänkirjurin asema muuttui siten, että hänen tuli veronkannossa valvoa myös kruunun etuja.
 
 Siltavouti ja jahtivouti olivat nimismiehen tärkeimpiä apulaisia. He olivat tavallisesti talonpoikia, jotka maaherra nimitti tehtäviinsä. Siltavoudin tehtävänä oli valvoa, että kukin talonpoika piti maittensa läpi kulkevat sillat ja maantiet kunnossa. Jahtivouti puolestaan järjesti pitäjässä yhteisiä jahteja petoeläinten kurissapitämiseksi.

Sivun alkuun