Takaisin

RUOTSIN ARMEIJAN TAKTIIKKA JA ASEISTUS 1600-LUVULTA 1700-LUVUN LOPULLE

Ratsuväki

Ratsumiehiä käytettiin 1600-luvun alkupuolella Euroopan taistelukentillä niin, että ratsuväkirivistöt ratsastivat vuorotellen vihollisrintaman eteen, laukaisivat pistoolinsa ja vetäytyivät taakse lataamaan aseitaan ja odottamaan uutta vuoroaan. Karakollitaktiikkaa käyttävä ratsuväki ei juurikaan hyödyntänyt hevosen massaa ja liikettä, vaan hevosella edettiin ainoastaan sopivalle ampumaetäisyydelle. Karakolointi vaati huolellista koulutusta ja saumatonta yhteistyötä. Puolan sodissa (1617-18 ja 1621-29) Kustaa II Aadolf havaitsi, ettei taktiikka soveltunut ruotsalaisille joukoille, jotka koostuivat paljolti talonpoikaisista ratsumiehistä maatiaishevosineen. Käyttöön otettiin puolalaisten aikoinaan mongoleilta omaksuma raju rynnäkkö, jossa myös hevonen toimi taisteluvälineenä ja vihollisen kanssa käytiin käsikähmään teräasein.

Ratsu oli ratsumiehen varusteista arvokkain. Sen tuli 1600-luvun määräysten mukaisesti olla vahva ja korkeudeltaan yhdeksän korttelia ja kaksi sormenleveyttä (n. 135 cm). Ratsumiehen varustukseen kuului lisäksi pistoolipari, jonka yleinen hinta koteloineen oli 12 hopeataalaria. Muita varusteita olivat satula varusteineen, miekka, haarniska ja kypärä, josta käytettiin ruotsinkielistä nimitystä stormhatt. 30-vuotisen sodan jälkeen ratsumiehen aseistusta täydennettiin karabiinilla eli karpiinilla, jonka arvo uutena arvioitiin 12 hopeataalariksi. Tämä lyhyt musketti oli tarkoitettu jalkautuneena taistelemista varten. Katselmusluettelot 1680-luvulta osoittavat, että karpiini vielä tuolloinkin oli varsin harvinainen ase ainakin Varsinais-Suomen ratsumiesten parissa.

Ruotujakolaitokseen siirtymisen yhteydessä annettiin 1680-luvun alussa yksityiskohtaiset määräykset ratsumiehen varusteista, jotka rusthollarin tuli hankkia. Aseiden arvoksi lisävarusteineen arvioitiin tuolloin noin 21 taalaria. Ratsumiehen vaatetusvarusteet olivat: hattu, nahkatakki, asetakki, päällysviitta, nahkahousut, vyö ja saappaat. 1700-luvun puolella näiden lisäksi tuli vielä olla hihallinen liivitakki, hansikkaat, kaksi kaulaliinaa, paita, kenkäpari ja kaksi sukkaparia.

1720-luvulla Suomen ratsuväki siirrettiin rakuunakannalle. Aselaji oli kehittynyt jo 30-vuotisen sodan aikana. Ratsain liikkuvien mutta pääasiassa jalkautuneina taistelevien rakuunoiden katsottiin raskasta ratsuväkeä paremmin soveltuvan Suomen mäkiseen maastoon. Valtakunnan varustelussa oli edellisen vuosisadan hyökkäyssodat korvattu puolustusajattelulla. Turun ja Porin ratsuväkirykmentin muuttaminen Henkirakuunarykmentiksi sujui lähinnä miehiä siirtämällä. Suuren pohjan sodan aikana kärsityt raskaat menetykset nimittäin korvattiin suurelta osin Ruotsista siirretyillä rakuunoilla. 1000 miehen rykmentissä oli ainoastaan 263 vanhaa ratsumiestä. Varusteet olivat pitkään puutteellisia ja vielä 1734 todettiin pääkatselmuksen yleisarviossa, että pistoolit ja miekat olivat kunnossa, mutta musketit eli karpiinit yleisesti ottaen heikkoja tai puuttuivat kokonaan. Seuraavina vuosikymmeninä Varsinais-Suomen rakuunoiden aseistusta uusittiin määrätietoisesti. 1740-luvulla vanhat, vuoden 1704 mallia olleet musketit vaihdettiin vuoden 1731 malliin, jossa oli myös pistin. Vuonna 1745 miekat saatiin yhdenmukaistettua ja vihdoin vuonna 1747 kaikilla oli samanlaiset pistoolit käytössään. Vuonna 1757 oli seuraava suuri uusiminen vuorossa, jolloin suurin osa sekä musketeista että pistooleista uusittiin. Musketit uusittiin vielä kerran 1787, jolloin varustusta täydennettiin messinkikahvaisilla lyömämiekoilla (ruots. pallasch).

Henkirakuunat jalkautettiin eli hevosten käytöstä luovuttiin vuonna 1791. Sekä Turun että Porin jalkaväkirykmenttien yhteyteen muodostettiin rakuunoista kevyet jalkaväkipataljoonat, joiden varustus ja toiminta oli sama kuin muullakin jalkaväellä.

 Jalkaväki

Ratsuväen karakollia vastasi jalkaväen kontramarssi, jossa 6-10 miehen rivit eli ruodut vuoron perään astuivat eteenpäin ja laukaisivat aseensa ja siirtyivät sen jälkeen viimeiseen riviin lataamaan. Näin hitaasti ladattavilla aseilla saatiin aikaan lähes katkeamaton tulitus. Aseiden toimintavarmuudessa tapahtui 1600-luvulla hitaasti muutoksia. Saksalaisen kellosepän jo 1500-luvun alussa keksimä rataslukko yleistyi kalleudestaan huolimatta. Sen vasaraan kiinnitettiin luntun asemesta rikkikiisun kappale kipinän aikaansaamiseksi, mutta toimintavarmuus oli edelleen heikko, jopa heikompi kuin lunttulukolla. Hollantilaiset ja ranskalaiset parantelivat laukaisumekanismia ja kehittivät piilukon, jossa jousilaite oli lukkokilven ulkopuolella. Jousella varustettuun hanaan kiinnitettiin piikiven siru, joka iskiessään metalliseen alasimeen synnytti sankkiruudin sytyttävän kipinän. Tällainen ase voitiin pitää valmiiksi viritettynä taistelutilanteissa. Ruotsin armeijassa lunttulukkoiset musketit korvattiin 1696 alkaen piilukkoisilla, joista alettiin käyttää nimitystä kivääri. Kiväärillä oli alkuaan tarkoitettu asetta yleensä. 1600-luvun puolivälissä alettiin ruutipanos ja luoti kieto yhteen paperipatruunaksi. Olkahihnan tilalle tuli näitä varten patruunatasku.

30-vuotisen sodan aikana Ruotsi-Suomen armeijan muskettimiehet eli musketöörit ryhmitettiin usein kuuteen riviin. Yhteislaukauksissa kolme taimmaista riviä nousivat ensimmäisten tasalle, sitten ensimmäinen ampui polvelta, toinen kumarasta ja kolmas pystystä. Makuulta ja paremmasta suojasta ampuminen ei onnistunut vielä seuraavallakaan vuosisadalla niin kauan kuin käytettiin suustaladattavia aseita. Kustaa II Aadolfin jalkaväen perusyksikkö oli 72 musketöörin ja 54 piikkimiehen eli pikinieerin muodostama komppania ja neljä komppaniaa muodosti skvadroonan. Rintapanssarilla suojatut piikkimiehet puolustivat taistelumuodostelmaa ratsuväkeä vastaan tai hyökkäsivät tulituksen tuella kohti vihollista. Yhteistyötä oman ratsuväen kanssa lisättiin siten, että muskettimiehet ensin tulellaan järkyttivät vihollisosaston ja ratsuväki teki sen jälkeen iskunsa hajoavaan muodostelmaan.

Jalkaväen ampuma-ase 1700-luvulla oli piilukollinen musketti (kaliiperi 20 mm). Nämä suusta ladattavat aseet olivat joko sileäpiippuisia tai rihlattuja, painoivat 5 kiloa ja olivat pituudeltaan noin puolitoista metriä. Aseen lataaminen monine eri aseotteineen kesti vähintään kolme minuuttia eikä ase senkään jälkeen aina lauennut kostean ruudin tai muun vian takia. Aseen tehokas kantama oli useita satoja metrejä, mutta osumatarkkuus oli varsin heikko minkä vuoksi taistelutilanteessa yleensä edelleen käytettiin yhteislaukauksia. Lähitaistelua varten musketit varustettiin 1600-luvun lopulla pistimillä, ja tämä yhdistelmä teki erilliset piikit tarpeettomiksi.

Jo Kustaa II Aadolfin jalkaväki, sekä musketöörit että pikinieerit oli varustettu miekoin lähitaistelua ajatellen. Ruotujakoisen jalkaväen miekan perusmalli oli vuodelta 1685. Sen vajaan metrin mittainen terä oli kaksipuolinen ja soveltui siten sekä pistoihin että iskuihin. Tämä nk. karoliinimiekka oli käytössä 1700-luvun puoliväliin asti.

Ruotsi-Suomen armeijan 30-vuotisen sodan aikana kehittämiä taistelutapoja omaksuttiin eri puolilla Eurooppaa. Tulivoima ja ratsuväen atakit ratkaisivat usein voittajan ns. linjataktiikassa, jossa jopa kilometrejä pitkät taistelulinjat marssivat hitaasti toisiaan kohti rummun tahdissa. Ratsuväki suojasi linjojen päitä ja kun ne olivat noin 400 askeleen päässä toisistaan aloitettiin tykkituli, joka teki aukkoja linjoihin. Noin 200 askeleen etäisyydeltä jalkaväki laukaisi omat aseensa ensimmäisen kerran ja sen jälkeen edettiin ladaten ja laukaisten. Mikäli molemmat osapuolet onnistuivat pitämään linjat koossa, taistelu siirtyi pistinvaiheeseen. Oli tosin yleistä, että linjat hajosivat jo ennen tätä ja toinen osapuoli lähti pakosalle vihollisen ratsuväki kannoillaan. Tämä kaikki vaati sotamiehiltä harjoittelua ja lujuutta. Oli pystyttävä lataamaan ja ampumaan liikkeestä ja vielä jatkamaan liikettä vaikka rivistö ympäriltä harveni. Rumpujen lisäksi yhteenkuuluvuutta lisättiin yhdenmukaisilla ja värikkäillä univormuilla, joiden erilaisesta värityksestä erotti rykmentit toisistaan.

Tykistö

Ruudin käyttöön perustuvat tuliaseet yleistyivät Euroopassa hiljalleen keskiajan kuluessa. 1400-luvun lopussa löydettiin ruudin kolmen ainesosan oikeat seossuhteet: 75% salpietaria, 11,5% rikkiä ja 13,5% hiiltä. Nk. jyväruutia saatiin kostuttamalla ruutijauho viinalla tai etikalla ja jauhamalla kovettunut kimpale. Vanhimmat tykit koottiin takorautatangoista ja vahvistettiin rautarenkailla. 1400-luvulla yleistyi suustaladattava valettu tykki. Valurauta oli pitkään liian haurasta ja suositumpi raaka-aine oli sitkeä tykkipronssi, jossa kupariin sekoitettiin noin kymmenesosa tinaa. Seuraavalla vuosisadalla yleistyi perän valaminen suuta vahvemmaksi ja sen jälkeen tykkien perusmalli säilyi lähes muutumattomana 1800-luvulle asti.

Ruutikammio valettiin usein putkea pienemmäksi. Ruudin määrä oli noin puolet kuulan painosta, jolla myös ilmoitettiin tykin kaliiperi. 1500-luvun lopun tyypillinen tykki, puolikartauni, ampui 24-naulaisen (10 kg) rautakuulan, jolloin putken kaliiperi oli noin 13 cm. Putki oli yli kolme metriä pitkä ja painoi jopa 2000 kg. Ruutikammioon johti putken takaosassa sankkireiäksi sanottu kanava, joka ennen laukaisua täytettiin ruudilla. Kun reikää koskettiin kepin päässä olevalla hehkuvalla luntulla, sankkiruuti syttyi, kuljetti tulen panoskammioon ja tykki laukesi. Rekyyli siirsi tykkiä joka laukauksen jälkeen ja se oli tavalla tai toisella kammettava takaisin tuliasemaan ennen seuraavaa laukausta. Taistelun aikana vallattu tykki voitiin helposti tehdä toimintakyvyttömäksi lyömällä naula lujasti sankkireikään. Tiiviiseen ryhmitykseen osuva tykinkuula teki parin metrin levyisen ja useita metrejä pitkän vaon, josta kukaan ei enää noussut taistelua jatkamaan.

Linnoituksia ja laivoja vastaan voitiin käyttää mörssäriä, jolla ammuttiin useiden kymmenien kilojen painoinen kranaatti. Se oli täytetty ruudilla, joka sytytettiin kuoren läpi tulevalla lunttulangalla. Ruutia mörssärin panoksessa oli vain 20-osa kranaatin painosta, mutta se lennätti kranaatin kaaressa ilmaan ja viholliskohteeseen.

30-kymmenvuotisen sodan aikana Ruotsi-Suomen tykistö otti käyttöön jalkaväen mukana kulkevan, pronssista valetun kevennetyn rykmentintykin. 1600-luvun alkupuolen nahkatykit, joissa ohut metalliputki oli vahvistettu kierretyllä köydellä ja päältä nahalla, kuumenivat helposti liikaa ja menettivät toimintakykynsä. Kolmenaulaisen rykmentintykin siirtelyyn riitti yksi hevonen tai kolme miestä ja sen kantama oli 300-400 metriä. Rautakuulien lisäksi sillä voitiin ampua kartesseja, joissa oli peltikuoressa pieniä rautakuulia, jotka levisivät viuhkana vihollisryhmitykseen. Ammushuollon helpottamiseksi kaliiperien kirjoa karsittiin ja kevyen 3-naulaisen lisäksi kenttäarmeijan käyttöön jäivät 24-, 12- ja 6-naulaiset tykit. 1700-luvulla kevyen kenttätykin tulinopeus saattoi olla jopa kahdeksankertainen kiväärimieheen verrattuna.

Tulivoimaa lisäsivät edelleen krenatöörit eli kranaattimiehet, joiden aseena olivat valetut, ruudilla täytetyt ja sytytyslangalla varustetut käsikranaatit.

Veli-Matti Pussinen

Sivun alkuun