Takaisin

VARSINAISSUOMALAISET SOTATOIMISSA 1600- JA 1700-LUVUILLA

Väenotot ja ratsumiesten varustaminen 1600-luvulla

Varsinais-Suomi tuli 1620-luvun kuluessa jalkaväen rekrytoinnin osalta eräänlaisen aluejärjestelmän piiriin. Tiettyä komppaniaa täydennettiin väenotoissa tarpeen mukaan tietyn kihlakunnan ja tiettyjen pitäjien alueelta. Esim. vuonna 1626 Johan Samuelssonin komppaniassa oli Halikon kihlakunnasta 142 miestä, joista 10 Uskelasta. Suomalaiset seitsemän jalkaväkirykmenttiä ja niiden täydennysalueet vakinaistettiin vuoden 1634 hallitusmuodossa. Turun jalkaväkirykmentti sai numerokseen kolme.

Maakunnittaisista ratsuväen joukko-osastoista voidaan puhua vasta 1600-luvun alkupuolelta lähtien, kun ratsuväen värväysjärjestelmä nk. vanhemman jakopalkkalaitoksen kautta yhtenäistyi. Rykmentit ja komppaniat tunnettiin edelleen yleensä päällikkönsä nimellä, mutta saman joukko-osaston ratsumiehet olivat aina samalta alueelta.

Puolan sotien (1617-18 ja 1621-29) jälkeen Kustaa II Aadolf uudisti Ruotsi-Suomen ratsuväen,  joka koostui pitkälti talonpoikaisista ratsumiehistä maatiaishevosineen, taistelutaktiikkaa. Käyttöön otettiin raju rynnäkkö, atakki, jossa myös hevonen toimi taisteluvälineenä ja vihollisen kanssa käytiin käsikähmään teräasein.

Kolmikymmenvuotinen sota 1618-48

Rynnäköiviä ratsumiehiä kutsuttiin hakkapeliitoiksi, mutta nimi annettiin vähitellen kaikille 30-vuotiseen sotaan osallistuneille sotilaille, myös liikkuvammaksi kehittyneelle jalkaväelle. Nimi johtui suomalaisten taisteluhuudosta tai komennosta “hakkaa päälle!”, jolla he hyökätessään rohkaisivat toisiaan. Suurvaltakaudella Ruotsi-Suomen joukot taistelivat kaukana kotiseuduiltaan ja armeija oli jaettu useille eri taistelualueille. Monipuolisen lähdeaineiston avulla on mahdollista selvittää esim. missä varsinaissuomalaiset hakkapeliitat, lähinnä ratsumiehet, taistelivat 30-vuotisen sodan viimeisinä vuosina 1636-48.

Vuonna 1636 kuusi komppaniaa Turun läänin ratsuväkeä saapui Saksaan everstiluutnantti Stålhandsken joukoissa, liittyi pääarmeijaan ja osallistui syyskuussa suureen Wittstockin taisteluun eversti Thure Bjelken ja everstiluutnantti Johan Wittenbergin johdolla kärsien suuria tappioita. Vuonna 1639 he olivat pääarmeijan mukana ja vaikuttivat osaltaan voittoon Chemnitzissä huhtikuussa 1639. Vuoden 1640 alussa Turun läänin ratsuväestä 545 ratsukkoa oli Saksassa ja 655 kotona. Torstenssonin johtamassa pääarmeijassa Turun läänin ratsuväkeä oli useampia komppanioita ja he osallistuivat lokakuussa 1642 toiseen Leipzigin taisteluun vakiintuneella paikallaan oikean sivustan kärjessä. Vuonna 1644 Turun läänin ratsuväki oli jakautunut seuraavasti: puoli komppaniaa eli 70 miestä Wittenbergin johdolla Liivinmaalla, 400 miestä Saksassa ja 600 miestä Ruotsissa. Viimeksimainitut osallistuivat vuoden 1644 alusta alkaen Tanskan sotaan. Kolmikymmenvuotinen sota päättyi vuonna 1648 solmittuun Westfalenin rauhaan, mutta suurin osa ratsuväestä oli Saksassa vuoden 1650 kesään asti odottamassa rauhanehtojen täyttymistä.

1600-luvun lopun sodat

Turun läänin ratsuväkirykmentti taisteli Kaarle XI:n sodissa Brandenburgia ja Tanskaa vastaan 1674-79. Se kuului armeijaan, joka joulukuussa 1674 hyökkäsi Stettinistä Hinter-Pommeriin, leiriytyi siellä ja jatkoi sotimista jälleen toukokuussa 1675. Pommerissa joukko osallistui mm. tammikuussa 1678 Rügenin taisteluun tanskalaisia vastaan, jonka jälkeen Ruotsin sotaonni kääntyi ja armeija joutui antautumaan Stralsundin ja Greifswaldin piirityksissä loka- ja marraskussa 1678. Joukkojen oli määrä palata Ruotsiin, mutta kuljetusalukset tuhoutuivat pääosin Bornholmin rannikolla.

Isoviha 1714-1721

Suuri Pohjan sota 1700-21 katkaisi Ruotsi-Suomen aseman Itämeren alueen ja Pohjois-Euroopan suurvaltana. Kesällä 1713 venäläiset valtasivat koko Etelä-Suomen ja 28.8.1713 he marssivat 4000 miehen joukolla Turkuun. Kaupunki oli joukkopaon jäljiltä lähes tyhjä, kun tsaari Pietari saapui sinne syyskuun alussa. Viimeiset pidättelevät ruotsalaisjoukot olivat ylivoiman edessä vetäytyneet Halikon ja Paimion kautta Hämeenlinnaan ja edelleen Pohjanmaalle. Siellä Ruotsi-Suomen joukot hävisivät Napuen taistelun Isossakyrössä talvella 1714.

Venäläisten 1714 alkanut miehitys on saanut nimen iso viha erotukseksi 1700-luvun puolivälin lyhyemmästä miehityksestä, pikku vihasta. Venäläiset järjestivät suuressa osassa Suomea oman hallintonsa lähinnä veronkantoa varten ja käyttivät jäljelle jääneitä virkamiehiä esim. nimismiehiä, papistoa ja talonpoikaisia lautamiehiä apunaan. Varsinais-Suomeen sijoitettiin venäläisiä joukkoja ja Turkuun kerättiin muonaa ja varusteita Ruotsiin aiottua hyökkäystä varten. Miehitys ja sota-aika päättyivät Uudenkaupungin rauhaan 1721, mutta ajanjakso painui mieliin ja sen tapahtumia puitiin mm. käräjillä pitkin 1720-lukua. Venäläisiä asettui jonkin verran asumaan Suomeen joukkojen vetäydyttyä, eikä maininta venäläissotilaasta lapsen isänä ole kovin harvinainen tuon ajan kirkonkirjoissa.

Pikkuviha 1741-43

Ranskan tukemaa aktiivista ulkopolitiikkaa ajava hattupuolue sai 1738 vallan myssyiltä. Hattujen revanssisota Venäjää vastaan oli alusta alkaen fiasko. Varustelut olivat heikot ja Euroopan valtapoliittista karttaa oli tulkittu huolimattomasti. Ruotsin julistettua sodan venäläiset hyökkäsivät ja löivät Lappeenrannan taistelussa elokuussa 1741 ruotsalais-suomalaisen 3500 miehen osaston. Ruotsalaiset tekivät vastahyökkäyksen rajan yli, mutta joulukuussa suostuttiin venäläisten ehdottamaan aselepoon. Turun läänin jalkaväki osallistui tähän operaatioon ja pääsi siten loppuvuodesta palaamaan kotiseuduilleen. Keväällä 1742 venäläiset sanoivat irti aselevon ja sotatoimet jatkuivat. Turun läänin jalkaväkirykmentti lähti kesäkuussa 1742 uudelleen kohti itärajaa, josta armeija kuitenkin oli aloittanut ripeän vetäytymisen.

Henkirakuunarykmentti osallistui sotaan alusta alkaen, mutta ainakin osa rakuunoista kohtasi vihollisen ensimmäisen kerran vasta armeijan antautuessa Helsingissä elokuussa 1742. Osa rakuunoista kunnostautui vetäytymisvaiheen kahakoissa Keltin suunnalla (nyk. Kuusankoski) ja vielä Helsingissäkin. Helsingissä olleiden rakuunoiden hevoset olivat huonosta rehutilanteesta johtuen niin huonossa kunnossa, etteivät ne olisi edes pystyneet taisteluun. Osa rakuunoista palasi antautumisen jälkeen rustholleilleen syyskuussa 1742. Osa heistä samoin kuin Turun läänin jalkaväestä siirtyi meritse Ruotsin puolelle ja palasi vasta Turun rauhan 1743 jälkeen kotiseuduilleen, viimeiset henkirakuunat Göteborgin seuduilta vasta 1744. 

Pommerin sota 1756-62

1740-luvulta lähtien Ruotsi tasapainotteli ulkopolitiikassaan Pohjois-Euroopan valtapelin näyttämöllä vahvojen naapureiden ympäröimänä. Suomen puolustusta vahvistettiin mm. merilinnoituksin ja esim. henkirakuunat olivat Helsingissä rakennuskomennuksilla ainakin vuosina 1749, 1750, 1753 ja 1756.

Ruotsin kahden tärkeän liittolaisen, Ranskan ja Preussin joutuminen eri leireihin 1750-luvulla johti kuitenkin tilanteeseen, jossa Ruotsi kesällä 1757 joutui Ranskan painostuksesta ja tukemana liittymään edellisenä keväänä alkaneeseen nk. seitsemänvuotiseen sotaan. Ruotsin päävihollinen oli Preussi, jonka kuningas Fredrik II oli Ruotsin kuningattaren veli. Ruotsalaiset yrittivät hallussaan olevasta Pommerista käsin hyökätä Preussiin. Joukot olivat kuitenkin huonosti varustettuja eikä hyökkäyssotaa juurikaan ollut harjoiteltu. Kulkutaudit kylvivät kuolemaa eikä taistelumoraali kansainvälisen politiikan tantereilla ollut kehuttava. Ruotsin upseeriston taso heikkeni, kun monet upseerit sodan alla erosivat viroistaan ja siirsivät ne nuoremmille, ja kokemattomammille seuraajilleen hyvää korvausta vastaan. Ruotsin osallistumista seitsenvuotiseen sotaan vuosina 1757-62 kutsutaan Pommerin sodaksi. Nimi kuvaa osuvasti sotatapahtumia, sillä ruotsalaiset ja suomalaiset joukot juuttuivat omalle alueelleen Pommeriin eivätkä onnistuneet hyökkäyksissään Preussia vastaan.

Henkirakuunarykmentistä komennettiin 500 parasta rakuunaa Pommerin sotaan vuonna 1761. Näistä 339 oli Varsinais-Suomen rustholleilta. Rakuunat palasivat paljon pienempänä joukkona seuraavana vuonna, talvileiri ja sairaudet olivat tehneet tehtävänsä tervavedestä ja keripukkimehusta (“tierwattn och Skiörbiugz-saft”) huolimatta. Turun jalkaväkeä Pommeriin lähetettiin päällystön lisäksi 850 korpraalia ja sotamiestä, 36 upseerinrenkiä ja 31 kuormarenkiä jo vuonna 1757. Kuljetukset tapahtuivat edellisen vuosisadan tapaan laivoilla Turun linnan laiturista.

Ruotsin kuningatar Lovisa Ulrika neuvotteli veljensä kanssa kunniallisen rauhan, joka solmittiin Hampurissa 1762. Varsinais-Suomen sotamiehet ja rakuunat palasivat kotimaahan elokuussa 1762. Tämän jälkeen Ruotsi-Suomi koki 26 vuoden pituisen rauhanjakson aina Kustaa III:n Venäjän sotaan 1788-90 asti.

Pommerin sota tunnetaan sen merkityksestä perunanviljelyn yleistymiselle Suomessa. Perunaa viljeltiin jo 1720-luvulta lähtien Etelä-Suomessa, mutta sillä ei ollut merkitystä tavallisen kansan ravintona. Useita vuosia Pommerissa viettäneet sotilaat tottuivat perunan käyttöön jokapäiväisenä ruokana ja jatkoivat perunan viljelyä ja syömistä kotiin palattuaankin.

Kustaan sota 1788-90

Kustaa III:n Venäjän sodan alettua heinäkuussa 1788, henkirakuunat ja Turun läänin jalkaväki lähetettiin rintamalle Kymijoelle ja varamiehet sijoitettiin Viaporiin ja saaristolaivastoon. Kuninkaan hallitusmuodon vastainen hyökkäyssota aiheutti upseereiden joukossa vastustusta, joka tunnetaan Anjalan liittona. Myös Varsinais-Suomen joukko-osastojen upseereita liittyi Anjalan liittoon, yhteensä 48 miestä. Jalkaväki kotiutettiin Anjalasta syyskuussa 1788. Kustaa III käänsi opposition ja samoihin aikoihin tapahtuneen Tanskan hyökkäyksen voitokseen. Taistelut jatkuivat seuraavan vuonna, jolloin ruotsalaiset kokivat mm. Ruotsinsalmen meritaistelussa raskaan tappion. Henkirakuunoista viisi komppaniaa kuului pääarmeijaan, jota kuningas johti ja joka kohtasi venäläiset kesällä Utin ja Liikalan taisteluissa.

Seuraavaksi vuodeksi varustauduttiin paremmin ja Ruotsinsalmen toisessa taistelussa 9.7.1790 venäläisistä saavutettiin voitto. Osa henkirakuunoista toimi viimeisenä sotavuotena laivamiehinä ja osallistui siten tähän kuuluisaan taisteluun. Rauha solmittiin Värälässä elokuussa 1790 ja itäraja jäi ennalleen.

Sodasta saatujen kokemusten pohjalta Turun ja Porin läänistä varustettu Henkirakuunarykmentti muutettiin kevyeksi jalkaväeksi. Rusthollit maksoivat keventyneen varustusvelvollisuuden johdosta erityistä vakanssimaksua kruunulle 50 vuodeksi solmitun sopimuksen nojalla.  

Suomen sota 1808-09

Toiseen Pommerin sotaan 18051807 osallistui vasta sen loppuvaiheessa pieni osasto suomalaisia ruotujakoisia joukkoja. Siten Suomen sota 1808-1809 oli monelle sotilaalle ensimmäinen ja kaikille viimeinen ruotujakoisen armeijan riveissä. Venäjän keisari Aleksanteri I sopi vuonna 1807 Ranskan Napoleon I:n kanssa Ruotsin pakottamisesta mukaan Englannin saartoon. Ruotsi, varsinkaan kuningas Kustaa IV Aadolf, ei tähän suostunut ja venäläiset aloittivat pakotesodan ja hyökkäsivät Suomeen helmikuussa 1808 . Nopeasti koolle kutsuttu pääarmeija vetäytyi lievän vastarinnan jälkeen Hämeenlinnasta Pohjanmaalle, jossa se Oulun korkeudella kohtasi Mikkelistä Kuopion ja Iisalmen kautta vetäytyneen Savon suunnan joukoista muodostetun Savon Prikaatin, jota komensi eversti J.A.Cronstedt. Kevään ja alkukesän 1808 aikana Ruotsi-Suomen armeija iski takaisin etelään päin ja voitti useita tärkeitä taisteluja. Etelä-Suomen vahva tukipiste, Viaporin merilinnoitus Helsingin ulkopuolella antautui lähes taistelutta toukokuussa 1808. Tiedot ruotsalaisten menestyksestä pohjoisessa eivät kantautuneet läpi venäläismiehityksen ja linnoitusjoukkojen taistelutahto oli alhainen. Venäläiset päästivät Viaporin lähes 7000 sotilasta ja heidän lähes 2000 perheenjäsentään aseiden luovutuksen jälkeen palaamaan kotiseuduilleen. Osa miehistä kulki kuitenkin pohjoiseen ja liittyi siellä pääarmeijaan. Venäläiset saattoivat paikallisesta vastarinnasta ja eräistä vastahyökkäyksistä huolimatta miehittää maan ja ryhtyä järjestämään Suomen oloja Venäjän alaisuudessa. Sodan pitkittyessä pakotesodasta tuli valloitussota, mutta miehitys oli paljon lievempi kuin kaksi edellisellä vuosisadalla koettua “vihaa”.

Pääarmeijan sotaonni kääntyi verisessä Oravaisten taistelussa 14.9.1808. Eräistä seuraavista voitoista huolimatta kaikki joukot vetäytyivät pohjoista kohti ja suostuivat marraskuun puolivälissä aselepoon. Sopimuksen mukaan ruotsalais-suomalaiset joukot vetäytyivät Kemijoen ylitse ja poistuivat Suomen alueelta. Keväällä 1809 venäläiset hyökkäsivät jäitä pitkin Merenkurkun ylitse Uumajaan ja Suomen armeijan rippeet antautuivat lopullisesti 25.3.1809. Sodan seurauksena Suomi Haminan rauhassa 17.9.1809 irrotettiin Ruotsin emämaasta ja liitettiin autonomisena suurruhtinaskuntana Venäjään. Aleksanteri I oli jo maaliskuussa 1809 Porvoon valtiopäivillä antanut hallitsijanvakuutuksensa ja vastaanottanut Suomen säädyiltä uskollisuudenvalan.

Veli-Matti Pussinen

Sivun alkuun