Henkilötietoja
Tervolan Ylipaakkolan Pajarin perintötalollinen viimeistään vuodesta 1683. [Jaakko Pajarin kuoleman jälkeen Jaakko Yrjönpoika Hirmu ja Mikko Kallenpoika Kurvi viljelivät leski Kaisa Tuomaantyttären puolesta Pajarin tilaa. Kesäkäräjillä 1698 Hirmu ja Kurvi ilmoittivat, etteivät enää kyenneet tilaa viljelemään. KA Kemin käräjät 11.7.1698: 605-606.] Kemin talvikäräjillä 1682 Jaakko Pekanpoika Pajari pyysi oikeudelta päätöstä, jolla hän voisi karkottaa Matti Antinpoika Anttilan Pajarin tilaan kuuluvalta Suontojärven kalastuspaikalta. Jaakko Pajari kutsui todistajikseen Heikki Tahvonpoika Leinon (IX:169), Erkki Erkinpoika Lampelan ja lautamies Pekka Heikinpoika Pajarin (X:213), jotka kaikki kertoivat Kulpin vanhan miehen sanoneen, että Suontojärven kalastuspaikka oli kuulunut yli sata vuotta Pajarin tilaan. Matti Anttila oli haastanut todistajakseen Tuomas Yrjönpoika Pajarin (X:215), joka kertoi, että 30 vuotta aikaisemmin hänen isänsä Yrjö Erkinpoika Pajari (XI:429) oli ottanut Matti Anttilan ¼ manttaalilla osakkaaksi Suontojärven kalastuspaikkaan. Niilo Mikonpoika Koivun kylästä sekä lautamiehet Antti ja Lauri Tasainen vahvistivat tämän. Oikeus kuitenkin päätti, että Suontojärven kalastuspaikka kuului yksinomaan Pajarin tilalle. Talvikäräjillä 1684 Jaakko Pajari valitti, että Matti Anttila tuomiosta huolimatta kalasti edelleen Suontojärvellä. Oikeus vahvisti päätöksensä ja kielsi Anttilaa enää kalastamasta Suontojärvellä. Jaakko Pajari pyysi oikeutta kuuluttamaan myös muut hänelle kuuluvat kalastuspaikat sen selvittämiseksi, oliko jollakulla jotakin huomautettavaa niiden omistukseen. Oikeus kuulutti Enijärven, Lapaliojärven, Vähäviikan, Kullelammen, Ruokojärven, Kokolammen ja Saarijärven kalastuspaikat, mutta kenelläkään ei ollut niihin mitään huomautettavaa. [KA Kemin käräjät 25.2.1682: 370-371; 23.2.1684: 268-269.] Samoilla vuoden 1694 talvikäräjillä Jaakko Pajari vaati osansa Kuivanuoran järvikalastuksesta kuten hänen naapurinsakin saivat. Hän pyysi, että kalastusoikeus otettaisiin hänen tilansa veronalaiseksi eduksi, sillä hänen tilansa oli erotettu hänen veljensä Pekka Pajarin tilasta. Koska Ylipaakkolan muut isännät eivät vastustaneet Pajarin vaatimusta, oikeus päätti, että Jaakko Pajarin tila sai oman verolukunsa mukaan nauttia Kuivanuoran kalastuksesta. Pajari toi seuraavan vuoden kesäkäräjille vahvistettavaksi sopimuksen, jonka hän oli tehnyt Ylipaakkolan jakoveljiensä kanssa. Pajarin osaksi oli sovittu vuodelta 1685 3 tynnyriä lohta, josta hän maksaisi veroa 1½ tynnyriä. Tähän jakoon Pajari oli täysin tyytyväinen ja halusi nyt saada hänelle kuuluvan 1½ tynnyriä lohta. Oikeus määräsi nimismiehen ulosmittaamaan ne hänelle muilta osakkailta. [KA Kemin käräjät 23.2.1684: 263-264; 13.7.1685: 63-64.] Vuoden 1695 talvikäräjillä Jaakko Pajari vaati Yrjö Kuparilta [Mahdollisesti Jaakon vaimon Kaisan veli Yrjö Tuomaanpoika, joka viljeli Pajarin toista puolikasta noin vuodesta 1674.] niittykappaletta Ala-Lammassaaresta. Pajari selosti, että hänen appensa Tuomas Pajari (X:215) oli pantannut sen Kuparin apelle Matti Perttelinpojalle 5 markan painoisesta kattilasta ja muusta tavarasta. Pajari vetosi kuninkaalliseen määräykseen, jonka mukaan erotetut maakappaleet oli liitettävä takaisin tilaan. Kupari vastusti Pajarin vaatimusta ja ilmoitti, että hänellä oli niittyyn vanha nautintaoikeus. Pajari kutsui todistajakseen lautamies Hannu Romsin, joka kertoi olevansa 60-vuotias ja muistavansa, kuinka Jaakko Pajarin apen isä Yrjö Erkinpoika Pajari (XI:429) oli vuosikymmeniä sitten tullut heinien kanssa Lammassaaren alaosasta ja maininnut hänen vanhemmilleen, ettei hänellä ollut saaressa muita heinämaita. Hannu Romsin naapuri Heikki Ollinpoika, joka oli naimisissa Tuomas Pajarin sisaren kanssa, oli noin 30 vuotta sitten kysynyt langoltaan, että miksi tämä mieluummin panttasi niityn vieraalle kuin antoi sen sisarelleen perintöosana. Lautamies Olli Palosaari tuli oikeuden eteen ja ilmoitti, ettei niitty kuulunut sen paremmin Kuparille kuin Pajarillekaan, vaan hänelle, sillä hänen tilansa sijaitsi kyseisen niemen juuressa, joten niittykin kuului siihen. Tämän jälkeen esiin astui Heikki Leino (IX:169) esittäen kihlakunnanoikeuden 16.3.1674 antaman tuomion, jonka mukaan mainittu niitty kuului hänen omistamaansa Leinon tilaan (ks. s. 000). Kupari huusi, että kyseessä oli nyt eri niitty kuin mitä Leino tarkoitti ja että hänellä oli kyllä kauppakirja, joka todisti kuinka niitty oli hänen tilansa osaksi tullut. Asian käsittely siirrettiin kesäkäräjille, jolloin Yrjö Kupari ilmoitti, että kauppakirja oli tuhoutunut tulipalossa ja vaati Heikki Leinon valalle siitä, että niitty oli kuulunut Leinon tilaan. Leino vannoi sielunsa autuuden kautta todistuksensa oikeaksi. Lautamiehet todistivat, että Leino oli jo yli 80-vuotias, rehellinen ja luotettava mies. Oikeus vahvisti vuoden 1674 päätöksen, jonka mukaan kiistanalainen niitty kuului Heikki Leinon tilaan. [KA Kemin käräjät 2.1.1695: 4-6; 8.7.1695: 35-38.] Torniolaisen kauppiaan Hans Danielinpojan leski Karin Petterintytär peri kesäkäräjillä 1697 Jaakko Pajarin leskeltä Kaisa Tuomaantyttäreltä 446 kuparitaalarin summaa, jonka kauppias oli lainannut Pajarille veroihin ja muihin maksuihin. Kauppiaan leski vaati heti Pajarin tilaa velkojen maksuksi, sillä aikana, jolloin työväkeä oli vaikea saada, tila saattaisi autioitua Pajarin lesken hallussa. Lautamies Lauri Pesonen, joka oli haastanut Kaisan käräjille, kertoi oikeudelle, että tämä oli tunnustanut velan oikeaksi, mutta pyytänyt velkojaa antamaan sen anteeksi, sillä hän oli tilalla yksin pienten lasten kanssa. Lautamiesten mukaan tilalla ei ollut irtainta omaisuutta, eikä Kaisa kykenisi tilaa pitämään. Oikeus määräsi Kaisa Tuomaantyttären maksamaan velan kauppiaan leskelle ja takaisinmaksun takuuksi velkojalle annettiin tilaan ensimmäinen lainhuuto. Kauppiaan leski sai tilaan toisen ja kolmannen lainhuudon, ja kesäkäräjillä 1698 oikeus tuomitsi tilan Karin Petterintyttärelle Jaakko Pajarin velkojen maksuksi. [KA Kemin käräjät 13.7.1697: 1-2; 4.3.1698: 49; 11.7.1698: 605-606.].