Henkilötietoja
Tervolan Runkauksen Liimattalan perintötalollinen appensa jälkeen. Talollinen Lauri Liimatta (VII:43) toi Kemin kesäkäräjille 1734 kihlakunnanoikeuden vahvistettavaksi Antti Täikön kanssa 1.12.1733 solmimansa sopimuksen. Sen mukaan hän ottaisi Täikön lapsekseen ja tämä avioituisi hänen tyttärensä Kaisan kanssa. Täikkö saisi omistukseensa velkaisen ½ manttaalin Liimattalan perintötilan, jota hänen tuli hyvin viljellä ja maksaa sen velat. Lisäksi Liimatta ja Täikkö sopivat, että ottopoika olisi uusia vanhempiaan kohtaan kuuliainen ja tottelevainen. [KA Kemin käräjät 20.6.1734: 533-534.] Kemin kesäkäräjillä 1740 Juho Niemi kertoi, että kuluvan vuoden ensimmäisen rukouspäivän aikoihin hänen aittansa ovi oli murrettu saranoiltaan ja aitasta oli varastettu lohikoukkuja. Valpurin aikaan Antti Liimatta oli pyytänyt häntä tulemaan luokseen katsomaan olivatko jotkut tämän verkoista hänelle kuuluvia. Niemi oli tunnistanut omakseen kaksi koukkua, jotka Liimatta oli kertonut saaneensa Iisakki Marttaselta maksuna 8 kuparitaalarin velasta. Liimatta oli antanut Marttaselle vielä välirahana 6 markan plootun ja 4 kappaa kauraa. Marttanen, joka oli haastettu oikeuden eteen, sanoi, ettei tämä pitänyt paikkaansa ja haukkui Liimattaa hunsvotiksi ja varkaaksi, sekä vaati tätä todistamaan väitteensä. Todistajien hankkimisen takia asian käsittely siirrettiin seuraaville käräjille. Juho Niemen lohikoukkujen varkautta ei syystä tai toisesta enää käsitelty Kemin käräjillä, mutta luultavasti siihen liittyy eräs toinen, kaksi vuotta myöhemmin oikeuteen tuotu juttu. Antti Liimatta valitti kesäkäräjillä 1742, että kun hän toisena pääsiäispäivänä oli mennyt entisen talollisen, nykyisen reservinsotilaan Iisakki Marttasen luo ja vaatinut tätä maksamaan velkansa, oli tämä tarttunut halkoon ja lyönyt sillä hänen otsaansa syvän haavan. Tästä Liimatta vaati Marttaselle rangaistusta. Oikeuden edessä Marttanen kertoi vastanneensa kantajalle, että hän oli jo maksanut tälle koko velkansa. Tällöin Liimatta oli haukkunut häntä varkaaksi ja monilla muilla haukkumasanoilla. Hän oli nostanut oven viereen heitetyn päretikun ja ottanut sillä piippuunsa tulta. Marttanen ei tiennyt oliko tikku vahingossa osunut Liimattaan, mutta hän väitti ettei ollut millään halolla Liimattaa lyönyt. Tämäkin juttu siirrettiin seuraaville käräjille todistajien haastamisen vuoksi, eikä sitä enää käsitelty Kemin käräjillä. [KA Kemin käräjät 21.6.1740: 739-745; 23.6.1742: 20-21.] Kuten Lauri Liimatta sopimuksessaan Antti Täikön kanssa totesi, Liimattalan tila oli velkainen. Tilanteen koko vakavuus selvisi Antille viimeistään kesäkäräjillä 1740, jonne hän oli haastanut anoppinsa Kaisa Erkintyttären vastaamaan hänelle kuuluvan irtaimiston luovuttamisesta. Oikeudessa kävi ilmi, ettei tilan irtainta omaisuutta voitu jakaa, koska se oli kuuleman mukaan suurimmaksi osaksi takavarikossa kruunun ja yksityisten saatavien tähden. Anoppikaan ei saapunut oikeuden eteen vastaamaan haasteeseen. Oikeus päätti lykätä asian käsittelyn seuraaville käräjille ja velvoitti Kaisa Erkintyttären saapumaan sinne ilman erillistä haastetta 5 hopeataalarin sakon uhalla. Liimattalan velkoja käsiteltiin seuraavan kerran vuoden kuluttua käräjillä, jonne torniolainen kauppias Johan Sigfridinpoika oli haastanut Antti Liimatan. Kauppias selosti oikeudelle saaneensa maaherralta jo elokuussa 1738 ulosottovarauksen Liimattalan tilaan 192 kuparitaalaria velalleen. Koska kruunun saatavat menivät ulosotossa ohi yksityisten velkojen, oli kauppias joutunut oikeuksiensa turvaamiseksi maksamaan Liimattalan verorästejä 150 kuparitaalarilla sekä raatimies Uhlbrandtin perillisille näiden saatavat 140 kuparitaalaria ja talollinen Olli Kurville 36 kuparitaalaria. Antti Liimatan velka korkojen, katselmusmiesten palkkioiden ja oikeudenkäyntikulujen kanssa oli yhteensä 608 kuparitaalaria 23 äyriä ja 1/8 killinkiä. Kauppias oli jo saanut tilaan lainhuudon kolmilla käräjillä ja pyysi sen vuoksi kiinnekirjaa tilaan. Lisäksi hän valitti Liimatasta, joka vastoin nimenomaista kieltoa oli vuonna 1739 korjannut osan tilan sadosta. Liimatta saapui oikeuden eteen ja maksoi kauppiaalle 601 taalaria valtionvelkaseteleinä ja 7 kuparitaalaria 23 äyriä ½ killinkiä ja halusi oikeuden vahvistavan, että hän oli maksanut velkansa Johan Sigfridinpojalle ja saisi takaisin täyden omistusoikeuden tilaansa. Kauppias tyytyi tähän ja luopui kaikista oikeuksistaan tilaan, kunhan Liimatta vielä korvaisi hänen oikeudenkäyntikulunsa 12 kuparitaalarilla. Oikeus vahvisti sopimuksen. Kesäkäräjilla 1746 Liimatta sai kiinnekirjan tilaansa. [KA Kemin käräjät 21.6.1740: 780-780v; 25.6.1741: 879-880; 3.7.1746: 64v-67.] Vuonna 1747 Antti Liimatta haastoi renkinsä Tuomas Tolosen talvikäräjille vastaamaan varkaudesta ja hevosen menettämisestä. Liimatta kertoi antaneensa rengille tarpeeksi ruokatavaroita, kun tämä oli lähtenyt edellisenä syksynä tunturikalaan, mutta tämä oli tuhlannut ruuan niin, ettei ollut voinut kalastaa asianmukaisesti ja viipyä kalassa riittävän kauan, mistä hänelle oli aiheutunut tappiota. Lisäksi Tolonen oli aiheuttanut Liimatan hevosen kuoleman. Muuten Liimatta ei voinut sanoa Tolosen varastaneen häneltä mitään. Oikeus ei kuitenkaan voinut katsoa Tolosen menettelyä varkaudeksi tai näpistykseksi, vaan isännän omaisuuden huonoksi hoidoksi, ja määräsi Tolosen korvaamaan Liimatalle 15 kuparitaalaria. Kesäkäräjillä 1749 renki Hannu Mikonpoika peräsi Liimatalta maksamatta jäänyttä renginpalkkaa 12 kuparitaalaria. Vaikka Liimatta oli haastettu käräjille, ei hän saapunut oikeuden eteen. Oikeus tuomitsi hänet 2 hopeataalarin sakkoon sekä määräsi hänet maksamaan Hannu Mikonpojan palkan. [KA Kemin käräjät 7.1.1747: 11-11v; 26.6.1749: 24-24v.] Antti Liimatta vaati talvikäräjillä 1752 Juho Tieksolta osuuttaan Lautiosaaren Tiekson tilan jakamatta jääneestä irtaimesta omaisuudesta. Hän kertoi, että kun hänen isänsä Matti Täikkö (VII:41) kesällä 1714 oli luopunut osuudestaan Tiekson tilaan, oli sinne jäänyt jakamattomia muikkuverkkoja ja pajatyökaluja. Tavaroiden jakamisesta oli sovittu, mutta jakoa ei olllut koskaan tehty. Juho Tiekso vastasi, ettei hän voinut tietää, oliko tilalla vielä jotakin jakamatonta omaisuutta, sillä hän oli syntynyt vasta kaksi vuotta myöhemmin. Jos jotakin omaisuutta oli jäänyt jakamatta, oli vihollinen sen polttanut muun omaisuuden mukana. Juhon äiti kertoi olleensa jaon tapahtuessa talossa vain miniänä eikä tiennyt tilan perinnönjaoista yhtään mitään. Koska Liimatalla ei ollut minkäänlaisia todisteita vaatimukselleen, oikeus hylkäsi sen. [KA Kemin käräjät 9.1.1752: 30-31.] Antti Liimatta vaati yhdessä nuoremman veljensä, tukholmalaisen kauppapalvelija Johan Ekströmin kanssa kesäkäräjillä 1753 heidän osuuttaan vanhempiensa perinnöstä vanhimmalta veljeltä Pekka Täiköltä. Oikeudessa olivat läsnä myös heidän neljäs veljensä Matti Kekola ja sisarensa mies Juho Penttilä. Antti kertoi oikeudelle, että vaikka perunkirjoitus oli tehty heidän vanhempiensa kuoleman jälkeen 12.10.1751, ei Pekka ollut halunnut maksaa sisaruksilleen näiden perintöosia. Antti vaati 1 000 kuparitaalarin arvoiseksi arvioidun Täikön perintötilaa jaettavaksi veljesten kesken. Pekka Täikkö vastasi, että hän oli vaikeana aikana huolehtinut heidän kotitilastaan, joka perunkirjoituksessa oli arvioitu 600 kuparitaalarin arvoiseksi. Tilan irtaimiston arvo oli perukirjan mukaan 1 262 kuparitaalaria. Antti ja Matti huomauttivat, että kotitilan arvo oli nyt korkeampi kuin perunkirjoituksessa, sillä he tiesivät, miten heikossa kunnossa se oli ollut Pekan saadessa sen ja millaisia summia hän oli siihen uhrannut. He sanoivat tietävänsä, millaista vaivaa Pekka oli tilaa kunnostaessaan nähnyt ja että he olivat usein kyynelsilmin katsoneet hänen vaikeuksiaan. Kun asian käsittelyä jatkettiin iltapäivällä Antti Liimatta, Matti Kekola, Juho Penttilä ja Pekka Täikkö ilmoittivat päässeensä perintöriidassa sopimukseen. Sen mukaan Pekka maksaisi seuraavan kahden vuoden kuluessa kullekin veljelleen 120 taalaria ja sisarelleen 60 kuparitaalaria. Oikeus vahvisti sopimuksen. [KA Kemin käräjät 2.7.1753: 38-39, 43v-44.].