Henkilötietoja
Tervolan Runkauksen Liimattalan perintötalollinen vuodesta 1677. Kemin talvikäräjillä 1691 Erkki Liimatta esitti Hannu Kantolalle vaatimuksen, että tämän tuli luopua Veisenrannan niityn käyttämisestä, koska se kuului Liimattalan tilaan. Liimatta näytti oikeudelle päiväämättömän kauppakirjan, jolla Pekka Tervola oli myynyt niityn hänelle. Oikeus tuomitsi niityn Kantolalle, koska Liimatta ei voinut osoittaa, kuinka niitty oli joutunut Tervolalle. Kalle Kupari vaati kesäkäräjillä 1703 Erkki Liimatalta 56 kuparitaalarin korvauksen elintarvikkeista ja varusteista, jotka hän oli joutunut luovuttamaan Liimatan ruotusotamiehelle. Oikeus tuomitsi Liimatan maksamaan Kuparin vaatiman summan, mutta tämä kieltäytyi. Kupari sai maaherralta ulosottopäätöksen, jonka kruununvouti pani toimeen maaliskuussa 1708. Liimatta puolestaan valitti ulosotosta maaherralle vedoten siihen, että kruununvouti oli toteuttanut sen aivan liian säntillisesti ja vienyt hänen elintarvikkeitaan. Maaherra määräsi elintarvikkeet palautettavaksi Liimatalle. Matti Mylläri Korkalosta vaati Erkki Liimatalta talvikäräjillä 1706 omaa osuuttaan perinnöstä (todennäköisesti Erkin vanhempien jälkeen), josta oli laaditty perukirja jo vuonna 1690. Oikeus määräsi Liimatan maksamaan Myllärille perukirjan mukaisesti 54 kuparitaalaria. Vuoden kuluttua talvikäräjillä Mylläri valitti, ettei Liimatta ollut vieläkään maksanut hänelle kuuluvaa summaa, vaan väitti Myllärin perintöosan tulleen maksetuksi jo kauan sitten. Oikeus määräsi Liimatan esittämään seuraavilla käräjillä kuitin Myllärin perintöosuuden maksamisesta tai maksamaan summan välittömästi. Erkki Liimatta ei maksanut ja siksi Mylläri haastoi hänet jälleen vuoden 1707 kesäkäräjille. Liimatta ei saapunut oikeuden eteen, mutta hänet tuomittiin viivyttelemättä maksamaan Myllärin saatavat. [KA Kemin käräjät 20. 21.2.1691: 164; 26.6.1708: 750-753; 12.3.1707: 81-82; 4.7.1707: 4-5.] Riitta Juhontytär Pelto valitti kesäkäräjillä 1720 enostaan Erkki Liimatasta, että tämä ei ollut maksanut hänelle edesmenneen äitinsä Riitta Ollintyttären perintönä kuuluvia 25 kuparitaalaria ja lehmää. Riitta toi oikeuteen todistajaksi talollinen Hannu Pesosen Ylipaakkolasta. Pesosen mukaan Riitta Ollintytär oli kertonut hänelle, että palatessaan kotitaloonsa hänellä oli ollut mukanaan 25 kuparitaalaria ja lehmä. Liimatta sanoi vuonna 1714 hoitaneensa Riittaa yhdeksän kuukauden ajan, mutta ei voinut kieltää rahojen olevan hallussaan. Oikeus päätti, että Liimatta sai pitää lehmän Riitan hoitopalkkana, varsinkin kun vuonna 1714 oli ollut vaikea aika, mutta rahat hänen oli maksettava sisarentyttärelleen. Kesäkäräjillä 1724 torniolainen kauppias Karl Tolpo vaati Erkki Liimattaa maksamaan ne 28 kuparitaalaria, jotka tämä oli saanut lainaksi Tolpon edesmenneeltä apelta Heikki Erkinpojalta. Liimatta väitti, että velka oli vain 25 kuparitaalaria, mutta hän ei kuitenkaan suostunut vannomaan velan määrää. Näin ollen oikeus määräsi Liimatan maksamaan velan Tolpolle kahden vuoden kuluessa. [KA Kemin käräjät 22.6.1720: 4-5; 22.6.1724: 1052-1053.] Kesäkäräjillä 1721 lautamies Pekka Tervo valitti Erkki Liimatan vaimosta Sanna Matintyttärestä. Oltuaan edellisenä syksynä Liimattalassa ulosmittaamassa verorästejä oli vaimo kutsunut häntä kelmiksi, varkaaksi ja kammotukseksi. Vaimo oli seurannut häntä kauas aidalle ja sanonut nämä sanat sekä sen jälkeen aina toistanut ne, kun olivat he tavanneet. Lautamies Pekka Pajari ja kyytirättäri Juho Vilmi todistivat kuulleensa Sannan herjaavan Tervoa mainituilla sanoilla. Kun lautamies Pajari oli vienyt haastetta Sannalle, tämä oli sanonut, ettei hän aikonut tulla oikeuden eteen, eikä hän käräjäpaikalla ollutkaan. Nimismies ja koko käräjärahvas sanoivat tietävänsä lautamies Tervon kunnialliseksi ja rehelliseksi mieheksi. Siksi oikeus tuomitsi Sanna Matintyttären kunnianloukkauksesta 40 hopeataalarin sakkoon sekä käräjiltä poisjäämisestä 1 hopeataalarin sakkoon. Kesäkäräjillä 1735 Sanna Matintytär ilmiantoi tytärpuolensa Kaisan (VII:43) varkaudesta. Sanna kertoi, että edellisenä Marian ilmestyksen iltana hänen ollessa poissa kotoa Kaisa oli avannut äitpuolensa molemmat arkut ja ottanut hänen 40 vuotta säästämänsä lahjat eli kaksi hopealusikkaa ja hopeapikarin. Kaisa ei ollut antanut hopeaesineitä takaisin. Kaisa ei ollut haasteesta huolimatta käräjillä vastaamassa. Oikeus päätti, että koska mies oli vaimonsa pää, tuli Kaisan ja hänen miehensä saapua seuraaville käräjille vastaamaan Sannan syytteeseen. Asiaa ei enää käsitelty Kemin käräjillä, joten tytär ja äitipuoli lienevät päässeet sopuun. [KA Kemin käräjät 20.6.1735: 687-688; 8.6.1721: 146-148.].