Henkilötietoja
2/3 veromarkan kruununtilallinen Kuopion Kotasalmella. Torppari Kuopion Kasurilassa ja sittemmin Maaningan Tavinsalmella. Kuopion syyskäräjillä 1756 Heikki Toivanen ilmoitti, ettei hän suostunut Juankosken ruukin vaatimukseen sysien polttamisesta, vaan halusi lunastaa Kotasalmen kylässä sijaitsevan 2/3 veromarkan arvoisen kruununtilan perinnöksi. Tila maksoi kruununveroina 4 hopeataalaria 24 äyriä hopeaa ja kirkon kymmenyksiä 8 kappaa viljaa. Toivanen ilmoitti haluavansa lunastaa tilan perinnöksi sillä perusteella, että hän ja hänen edeltäjänsä olivat pitkiä aikoja pitäneet tilan rakennukset ja viljelykset kunnossa ja aina maksaneet kruunun saatavat. Lisäksi tila sijaitsi yli kahden Ruotsin peninkulman päässä ruukista, joten se ei kuulunut ruukin alueeseen. Juankosken ruukin kirjuri Georg Tauler ilmoitti, että koska Toivanen ei halunnut polttaa sysiä, aikoi ruukki privilegioidensa nojalla lunastaa tilan perintöoikeuden. Tauler totesi, ettei Toivasella kuten ei hänen isälläänkään ollut ollut edes vahvistettua asumisoikeutta tilaan. Tauler kertoi ruukin omistajien aikovan perustaa kaivoksen Tihvonniemeen, joka sijaitsi ¾ peninkulman päässä Toivasen tilasta, joten se kuului ruukin piiriin. Oikeus kehotti osapuolia lähettämään perinnöksiostoanomuksensa Loviisaan lääninkonttoriin ja odottamaan asian jatkokäsittelyä. [KA Kuopion käräjät 13.9.1756: 142v-143v.] 1600-luvun jälkipuolelta asti Ruotsin kruunu edisti rautaruukkien perustamista valtakunnan syrjäseuduille, kuten Suomeen, koska perinteisillä tuotantoalueilla nähtiin merkkejä metsävarojen ehtymisestä. Raudanjalostuksen eri vaiheissa käytettiin puuhiiltä eli sysiä polttoaineena ja sen sekä raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden kuljetus oli hyvin työvaltaista. Ruukit pyrkivät kaikin keinoin vähentämään polttoaineen hankinnasta ja kuljetuksista aiheutuneita kustannuksia. Hiilen hankinnassa pyrittiin luomaan ostomonopoli omalla lähiseudulla, jotta hintataso saatiin pysymään alhaisena. Ruukit korostivat mielellään hiilenosto-oikeuksiaan perintötalojen omistajien suuntaan, vaikka ruukin perustamisvaiheessa saamiin privilegioihin ei yleensä liittynyt mitään lähiseutujen verotalollisia velvoittavia kohtia. Ruukit saattoivat tosin vuokrata kruunun verotuloja ja vaatia talonpojilta niiden maksamista hiilitoimituksina ja päivätöinä. 1720-luvulta lähtien sallitut perinnöksiostot avasivat ruukeille uuden mahdollisuuden: niillä oli etuosto-oikeus lähiseutujen kruununtiloihin. Tämä merkitsi sitä, että taloaan viljelevästä kruununtalollisesta saattoi tulla ruukin lampuoti, joka maksoi vuokransa ruukinpatruunan määrittelemässä muodossa. Ruukkien ympärille muodostui usean kymmenen, jopa yli sadan, tilan maaomaisuuksia, jotka takasivat hiilen, puun ja maataloustuotteiden saannin. 1700-luvun puolenvälin jälkeen Itä-Suomeen perustettiin järvi- ja suomalmia hyödyntäneitä ruukkeja. Täällä ruukinomistajien ja talonpoikien välit kiristyivät muiden syiden lisäksi myös siksi, että ruukit pyrkivät rajoittamaan metsien kaskeamista. [Kirjallisuutta: Laine 1950.].