Lehti nro 3 Kesäkuu 2003

Sukujuhlia ei järjestetä tänä vuonna

Sukujuhlat ovat yksi tärkeä osa sitä yhteiseloa, jossa suvun jäsenet tapaavat toisiaan. Sukuseuratilaisuus järjestetään tilanteiden mukaan ja siksi kesätapahtumat eivät ole säännöllisiä jokavuotisia tapahtumia. Tämän vuotinen yhteistapahtuma oli tarkoitus pitää kesäkuussa ennen juhannnusta. Sukujuhlajärjestäjien perhepiiri on kokenut menetyksen, jonka johdosta tälle vuodelle tarkoitettu tilaisuus on peruttu. Seuraava sukukokous ja kokoontuminen pidetäänkin ensi kesänä 2004 Turun vanhalla VPK:n talolla. Aika ja paikka on varattu kesäkuun 13 päivälle kello 13.00.

tiosoite löytyy sivulta. Sivuja valmistellaan edelleen, joten täysimääräinen laaja käyttö ei vielä ole mahdollista.

Moni kokee internetin, jos ei vaikeaksi niin ainakin hankalaksi oppia. Tällöin olisi hyvä perehdyttää itseään nettisivujen saloihin ohjatusti. Opiskelu ei ole kallista sillä valtio tukee koulutusjärjestelmiä ja veroeurojaan voi näin hyödyntää opistoissa. Kansalaisopistot järjestävät internet kursseja, joiden kesto on noin 8-16 tuntia. Kurssit ovat huokea tapa opiskella. Kurssimaksu on noin 10-20 euroa. Internet osaamisen hyötyjä ovat esim. sähköposti ja pankkipalvelut. Opistot julkaisevat opintolehtisiä joissa ilmoitetaan kursseista.

Kotisivut ovat vielä työn alla

Internet kotisivut oli takoitus julkaista alkuvuodesta 2003. Sivut käsittelevät sukuhistoriaa ja ovat siten yleismaailmalliset ja kaikkien nähtävillä osoitteessa:

www.elvijapaulilappalaisensukuseura.fi

Etusivun ulkoasu on valmistunut. Lisäksi sivulla ovat linkit CD-rom tiedostoon ja kirja Intohimona Rakentaminen. Myös sähköpos

Sivuja valmistellaan. Avautuvan sivun graafinen ilme on valmis. Sivuilla on tähän asti ollut noin 500 kävijää.

Elämän kiertokulku on syntymä ja kuolema

Joukkoomme syntyy uusia jäseniä, mutta myös poissmuuttajat kuuluvat yhtä luonnollisena osana täällä oloamme. Uuden elämän alku on ilon ja toivon juhlaa. Elämän poistuminen keskuudestamme on niin lopullista.

Sukututkimus ja siitä saatava ihmisiä koskeva tieto palauttaa ihmisiä ja heidän elettyä elämäänsä tietoisuuteemme.

Usein muistokirjoitus on avain kuolleen henkilön menneeseen sisimpään. Jos kaikki ne muistopuheet olisi taltioitu, joita vainajien muitoksi on pidetty, olisi se iso harppaus menneisyyteen.

Olisi hyvä saada sukuseuran jäseniltä tietoa kuolleista suvun jäsenistä muistokirjoituksineen. Yhteystiedot löydät lehden takakannesta.

Kuullessani vanhan Webster Paul Francisin sanoittaman ja Tiomkine Dimitrin säveltämän ikivihreän laulun Green Leaves Of Summer "Kesän Vihreät Lehvät" ajatukseni kulkeutuvat elämän katoavuuteen.

Lehden tomittaja

Niin aika on niittää

ja aika on kylvää

nyt vihreät lehvät

mua kutsuvat taas,

oli kaunis tuo nuoruus

oli runsaita riemut

kalat kaislikon reunaa kun kaarsivat vain.

Niin aika on taimen

ja aika on auran

on aika myös hunnun ja sormuksien,

osa kaunis on nuoren

nousta taimesta maan,

toisen vierelle päivään ja suojelemaan.

Niin aika on niittää

ja aika on kylvää

nyt vihreät lehvät

mua kutsuvat taas,

oli kaunista silloin

nähdä kypsyvän viljan,

kalat kaislikon reunaa kun kaarsivat vain.

Niin aika on taimen ja

aika on auran

ja aika myös riemujen päättyä on,

oli kaunista nuoruus

oli kukkiva maa

kesän viimeiset lehvät jo kuihtua saa,

oli kaunista nuoruus,

oli kukkiva maa,

kevään viimeiset lehvät jo kuihtua saa.

KUOLLEET

Hallituksen puheenjohtaja,

insinööri Pekka Lappalainen

Tämän Suomen suurimman yksityisen magneettikuvausketjun hallituksen puheenjohtajana Pekka jatkoi kuolemaansa saakka.

Sotilasarvoltaan Pekka oli reservin kapteeniluutnantti. Merellisiä harrastuksia Pekan elämässä olivat kilpapurjehdus SM-tasolla, matkapurjehdus ja viime vuosina moottoriveneily.

Nauvosta v. 1969 hankittu kesäpaikka Kasaholm muodostuikin Pekan ja Kristiina-vaimon elämän tärkeäksi tukikohdaksi. Kasaholmassa saivat myös lukuisat Pekan ystävät seurata tosi kalamiehen toimia.

Pekka menehtyi 15.05.2003 hänelle tehdyn sydänleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin.

Pekan elämää kuvaavat osuvasti Nobel-palkitun R. Tagoren sanat:

"Minulla on ollut kutsu tähän maailman juhlaan, ja niin on siunaus yllä elämäni. Minun silmäni ovat nähneet, minun korvani kuulleet. Minun osani tässä juhlassa oli soittaa soitintani, ja minä olen tehnyt kaikki, mitä osasin."

Ilkka Lehto

toimitusjohtaja, Tesla-Yhtiöt

Pekka Lappalainen syntyi Keuruulla 29 kesäkuuta 1940 Elvi ja teollisuusneuvos Pauli Lappalaisen esikoisena. Kolmevuotiaana Pekka muutti vanhempiensa mukana Turkuun. Ylioppilaaksi hän kirjoitti 1959 Puolalan yhteislyseosta ja valmistui rakennusinsinööriksi 1964 Turun teknillisen opiston 1. rakennustekniikan kurssilta. Pekka avioitui 1969 Kristiinansa kanssa ja heille syntyi kolme tytärtä. Työsarkansa Pekka aloitti isänsä luomassa Kivikartio Oy:ssä aloittaen lautapojasta edeten yhtiön toimitusjohtajaksi 37-vuotiaana. Hänen toimitusjohtajakautenaan etenkin kerrostalorakentaminen kehittyi huomattavasti, ja hänen insinööritaidoillaan ja innovatiivisuudellaan teollinen talonrakennus sai Turussa uudet mittasuhteet.

Kiinnostus lääkäriasematoimintaa kohtaan heräsi jo 1970-luvulla. Lääkäriasema Vagus Oy:n perustajajäsenen Pauli Lappalaisen jäädessä pois tuli Pekka mukaan hallintoon.

Pekan panos Vagus Oy:ssä oli merkittävä. Tohtoritalo 41400 Oy:n synnyssä näkyi Pekan kädenjälki, kuten koko Mehiläinen Oyj:n syntyhistoriassa.

Pekka oli tunnettu taitavana neuvottelijana ja tarkkana talousmiehenä. Pekka nautti niin henkilökuntansa, kuin muidenkin yhteistyötahojen jakamatonta arvostusta.

Uusi lääketieteellinen kuvantamistekniikka, magneettikuvaus herätti Pekan mielenkiinnon. Vuonna 1993 perustettu Turun TeslaVagus Oy nousi nopeasti Pekan johdolla yksityisten kuvantamislaitosten kärkeen Suomessa.

Magneettikuvaustoimintaa laajennettiin muualle Suomeen ja Tesla-Yhtiöihin kuuluvat kuvauslaitokset perustettiin 1995 Helsinkiin, Lappeenrantaan ja Ouluun sekä 1997 Kotkaan ja viimeisenä 2002 Tampereelle.

Kun Isoisä valtamerta seilasi

Fregatti Suomen Joutsen muodostaa yhdessä Tuomiokirkon ja linnan kanssa kenties tunnetuimman maamerkin Turussa.

Satavuotiaan arvokkuudella se palvelee tänä päivänä museolaivana, mutta toisin oli ennen. Se on rakennettu Ranskassa 1902 ja Suomeen koululaivaksi se ostettiin 1930. Ensimmäinen sen kahdeksasta koululaivapurjehduksesta tehtiin 22.12.1931 _ 22.5.1932. Tällä matkalla oli mukana myös isoisämme Unto Linnamäki (1909-1992) reserviupseerioppilaana. Päätepisteenä piti olla Brasilia, mutta rajujen talvimyrskyjen vuoksi matkareitti typistyi seuraavaksi: Helsinki _ Färsaaret _ Hull _ Las Palmas _ Azorit _ Vigo _ Helsinki.

Ne kuvaukset, joita meillä on, kertovat, että matkanteko ei ollut helppoa eikä vaaratontakaan. Mukana oli paljon epäonnea, karilleajo jo Helsingistä ulos hinattaessa ja peräsimen rikkoutuminen Färsaarilla aluksen ajautuessa perä edellä rantaan. Lähellä oli jo miesten evakuointi. Pitkän odottelun ja korjauksen jälkeen matkaa päästiin jatkamaan Englantiin, jossa kipparikin vaihtui John Konkolaksi.

Työ laivalla oli raskasta ja olot kylmäkoneidenkin hajottua aika ankeat. Vahtivuoroja oli vain 3 (seuraavilla matkoilla 4). "Koiravahti" oli pitkä ja kurja. Päiväntasaajan ylitykseen liittyy aina välttämättömänä Neptunuksen, Meren Jumalan antama kaste. Todellisuudessa se oli täynnä aikuisten miesten

koiruuksia ja rajua leikkiä. Kuitenkin vasta tämän kestettyään voi katsoa olevansa jonkinmoinen merimies. (kuvaliitteenä kastetodistus).

Mutta mahtuihan matkaan tietysti satamaelämääkin _ jollei ollut työpalvelua, ja silloin saivat pojat levätä ja huvitellakin. Kaukaisissa satamissa "Joutsen" herätti aina suurta kiinnostusta ja ihastusta. Olihan suuri purjelaiva 1930-luvulla jo harvinainen näky, höyrylaivat kun olivat korvanneet purjealukset rahdin kuljettajina.

Kun laiva toukokuussa 1932 saapui Helsingin satamaan, oli Unto Linnamäen päätös selvä. Ammattimerisotilasta hänestä ei tulisi. Polyteekki veti puoleensa. Elämäntyö tehtäisiin rakennusalalla. Sotilas hänestä kuitenkin muiden Suomen miesten tapaan tuli niiksi vaaran vuosiksi jolloin Isänmaa tarvitsi jokaista.

Rakkaus mereen jäi hänelle harrastuksena ja mieluisana elementtinä kuolemaansa asti. Myös elinikäiset ystävyyssuhteet ja tapaamiset muiden Joutsenen veteraanien kanssa olivat hänelle hyvin tärkeitä.

Tänään Suomen Joutsen seisoo ehostettuna, hyväkuntoisena keula merelle päin tähyillen tulevaa kesää, jolloin Aurajoen täytävät taas muut maailman kauneimmat, vanhat purjealukset.

On jälleen Tall Ship Race _tapahtuma 31.7.-3.8.2003.

Pirkko Linnamäki

Suomen Joutsenen perinneyhdistyksen jäsen

Isien Työ

Otteita Otavan 1953 julkaisemasta kirjasta Isien työ. Kirjoittaja on Kustaa Vilkuna.

Ulkomeren kalastajakylä Kallanakari, Kalajoen edustalla sijaitsee puolenkolmatta peninkulmaa jokisuulta länteen.

Kallankari on ollut koko suomalaisen Pohjanmaan rannikon tärkein silakanpyyntialue. Kokkolasta Ouluun ja Hailuotoon saakka on sinne rannikon kalastajaväki jo useina vuosisatoina Jaakon-päivän lähetessä purjehtinut monina kymmeninä venekuntina silakkaa pyytämään. Saattoipa viime vuosisadan puolivälissä yksin Maakallassa venekuntien luku nousta yli kahdeksankymmenen, vaikka silloin jo monet pitäjät olivat Kallasta luopuneet.

Kalla on tiettävästi Suomen ainoa paikka, jossa vielä pyydetään silakoita pohjaverkoilla. Pyynti on vähentynyt, mutta vielä 1940-luvulla on Maakallassa parhaina kesinä käynyt nelisenkymmentä venekuntaa. Jos maissakävijältä kuullaan, että kalaa saadaan hyvin, niin pian sinne rientää venekuntia verkkoja heittämään. Kallan suosituimmuus kalastusasemana johtuu siitä, että ympäristössä noin peninkulman säteellä on useita matalikoita eli pauhoja, joille silakka nousee kutemaan ja joilta kalastus kiinteillä vanhanaikaisilla pohjaverkoilla käy hyvin päinsä.

Päivän ahtimuksilla kuivanneet verkot kannetaan iltapuolella veneeseen, jossa niihin solmitaan painokiviä eli riippoja. Sitten lähdetään pauhalle ja perille päästyä perämies

valitsee sopivan suunnan, johon juoni sopii parhaiten heittää. Luotinuoralla koetellaan pohjaa; paikka on hyvä, jos vettä on 4-8 syltä ja jos alla tuntuu savipohja. Samasta veneestä heitetään tavallisesti kolme juonta eli kunkin osakkaan verkot eri juoneksi vaikka saalista ei erotellakkaan. Perämies soutaa, keulamies hoitaa raskasta alapaunaa, keskimies ylempää kevyempää yläainaa. Kun merkkipumpuri on lennätetty viimeisenä veteen, vene ankkuroidaan ja ryhdytään valmistelemaan illallista. Veneessä olevaan keittokoukkuun ripustetaan pata tai pannu ja alle viritetään tuli, jonka suoja-arina veneen pohjalla on kiveys tai vanha patarani.

Kun illallinen on syöty ja kahvit juotu koetaan verkot. Jos kalaa on vain toisessa päässä jatketaann verkkoja siihen suuntaan. Jos kalaa ei ole ollenkaan niin juontia jatketaan eri suuntaan tai siirretään muualle. Kun verkot on saatu lopulliseen paikkaansa on jo keskiyö ja levon aika. Riepunukkelit ja vällyt levitetään veneen keskiosaan, ja siihen miehet asettuvat poikittain, keskimies keskellä, nukkumaan purjeet peittona. Tarvitaan lujat hermot ja raitis ruumis nukkuessa pelkän purjeen alla avoveneessä syksyisellä merellä. Laine loiskii korvan juuressa, vene keinuu, ja kattona on vain taivaankupu. Mutta pyyntimiehen on aina oltava lähellä verkkojaan; koskaan ei tiedä, milloin myrsky puhkeaa, jolloin verkot on saatava nopeasti merestä, ellei halua luopua koko omaisuudestaan. Aamun sarastaessa nostetaan verkot. Perämies jälleen soutaa noudatellen verkon käänteitä ja keulamiehen lyhyitä komennuksia. Miehet kiskovat hartiavoimin lotisevan märkää verkkoa. Ei siinä jouda kylmä tulemaan, vaikka kädet ovat paljaat ja vesi raakaa. Työ on mieluista, jos verkon kyljet kimaltelevat hopeisina, mutta raskaaksi se käy, jos

Saalis on valmistettava kestävään maukkaaseen kuntoon. Se on taiten suolattava ja ladottava tiiviisti astioihin.

koko juonesta kertyy vain keittokalat. Karin rannassa verkot pudistellaan, kalat jaetaan, virutetaan pärevakoissa ja kannetaan paareilla kunkin osakkaan aittaan jatkokäsittelyä varten. Verkot ripustetaan ahtimiin. Joskus ne pestään ja myös roukataan eli keitetään tervavedessä. Jos saalis on ollut hyvä, kuluu päivä sitä korjatessa; vielä pitää ehtiä parsia verkkoja, höylätä ja uurtaa neilikoita, valmistaa ruokaa jne., joten tointa riittää puuttumatta siihen saakka, kunnes verkot on taas

ripotettava. Lepo saa parhaina päivinä supistua pauhalla nukuttuihin tunteihin. - Mutta voipa nousta monipäiväinen myrsky. Silloin pyyntimies pitää mieluisimpana paikkana kalamajansa makuulavaa, jossa voimia kerättyään hän jaksaa taas viikkokauden vähin unin laskea ja nostaa verkkoja, asua oikullista peltoaan.

Jo 1680 Maakallassa oli harteikkaiden kalastajien rakentama kirkko, joka sata vuotta

jos hän tunnusti tekonsa, pyysi anteeksi, lupasi parannusta ja lahjoitti pienen summan kirkolle, pääsi ilman muuta rauhaan. Kovin rangaistus oli karista karkoittaminen koko elinajaksi; uhkasakko määrättiin sille, joka toi karkoitetun takaisin veneessään. Karkoitustuomion julistamisen jälkeen kalastajat alkoivat rummuttaa tyhjiä kalatynnyreitä, jolloin tuomittu ymmärsi, että nyt oli kiireen vilkkaa lähdettävä. Oikeuden istunnoista pidettiin pöytäkirjaa; jos joku halusi valittaa satamaoikeuden tuomiosta, hän otti jäljennöksen pöytäkirjasta ja jätti sen kihlakunnanoikeudelle, joka harvoin muutti tuomiota.

Satamaoikeus ei suinkaan aina esiintynyt pahantekijäin rankaisijana; sen hoitoon näet kuuluivat haminajärjestyksen mukaan myös kaikki muut hallinnolliset toimet järjestyneen yhteiskunnan hyväksi. Kunkin venekunnan kippari oli aluksensa isäntänä velvollinen ilmoittamaan oikeudelle tulonsa ja miehistönsä lukumäärän. Kun uusi kalastaja ilmestyi, piti hänen anoa oikeudelta, että se tarkastaisi häntä varten venevalkaman ja verkkotarhan sekä kalamajan ja aitan sijat. Oikeudenjäsenet pitivät sen johdosta tiluskatselmuksen. Ehdotettu tontti mitattiin tarkasti pitämällä silmällä varhemmin karille asettuneiden kalastajain oikeuksia. Kun toimituksesta oli tehty pöytäkirja ja se luettu yleisessä karinkokouksessa eikä muistutuksia ollut kuulunut, oikeus antoi hakijalle täydet tiluskiinnitykset ikuisiksi ajoiksi, mikä kiinnekirjaan lujemmaksi vakuudeksi oikeudenjäsenten nimikirjoituksilla ja puumerkeillä vahvistettiin.

Tulipalon välttämiseksi ja siisteyden ylläpitämiseksi oikeus toimitti säännöllisesti tarkastuksia, joissa usein tehtiin muistutuksia.

myöhemmin rakennetiin kokonaan uudestaan.

Kirkon vierelle tehtiin pappila - varmaankin Suomen pienin. Ei ole suinkaan vähäksi arvioitava se vaiva ja työ, minkä vaati kokonaisen kirkon kyhääminen kalastajien vähillä varoilla meren ulapan autiolle luodolle parin peninkulman päähän rannikosta.

Kalla on lisäksi tiettävästi Suomen ainoa kalastuspaikka, joka voi kerskua "omista" laeista ja asetuksistaan. Siellä on näet ollut lähes näihin asti voimassa ns. satamaoikeus, jolle kuninkaallisen asetuksen mukaan, vuodelta 1669, kuuluu oikeudenkäyttö kalastajayhdyskunnissa.

Kun kalastajaväki kokoontui luodolle laajalta alueelta ja usein tilanpuutekin vaivasi - olihan koko käytettävissä oleva ala esim. v. 1766 vain hiukan yli yhdeksän tynnyrin maata - oli satamaoikeudella kyllä työtä. Oikeuden puheenjohtajana toimi Kokkolan pedagogian rehtori, jolle kalastajat maksoivat kymmenykset ja jolle myös kalastajain pyynninaikainen sielunhoito kuului. Monet oikeudenjäsenet - lautamiehet - valittiin yleisessä "karinkokouksessa" hyvämaineisista kalastajista. Nykyisin karinkokous valitsee vain "haminavoudin" eli "karinmestarin", joka huolehtii yhteisistä asioista. Oikeus piti yllä järjestystä tarkoin kuninkaan antamien asetusten mukaan. Vähäpätöisiäkin asioita se käsitteli. Kun riitapuolet olivat astuneet esiin ja tehneet kanteensa, kuulusteltiin todistajat, minkä jälkeen oikeus harkintansa mukaan langetti tuomionsa. Pienet sakot olivat tavallisimpia rangaistuksia. Ne määrättiin voittajan, oikeuden ja kirkon kesken jaettavaksi; kruunun osuutta pöytäkirjoissa ei mainita koskaan. Usein syytetty,

Oikeus valvoi myös, ettei kukaan ennen iltahartauden suorittamista lähtenyt verkkoja heittämään. Lisäksi se huolehti kalleimmasta yhteisomaisuudesta, kirkosta ja pappilasta, määräten kulloinkin tarpeelliset korjaukset suoritettavaksi.

Ankara syksy pimeineen ja myrskyineen karkoittaa viimeisetkin kalastajat mikkeliltä mantereelle kotilämpimiin. Talvella kari on autio, tuskin majoja näkyy lumikinosten ja ahtojääröykkiöiden keskeltä. Maaliskuun kirkkaat päivät voivat tuoda jo eloa hylätylle luodolle, voi näet jokin hylkeenpyytäjäseurue majoittua karille, jonka kirkon katolta on hyvä kaukoputkella tähystellä merkkejä jääl

lä loikovasta saaliista. Voipa joku jo aikaisin kevätkesästä tulla lohen pyyntiin, mutta vasta heinäkuun puolivälissä kun kutusilakka nousee Kallan pauhoille, alkaa vilkas elämä sen vielä äsken autioilla kallioilla ja pyytäjättömillä apajilla. Vaivoja nurkumatta ja voimia säästämättä koetetaan kilvan nostaa eloa meren epävakaisesta povesta. Monesti tulos on huono ja kalastaja pysyy köyhänä, mutta yhä vielä elää kalastajan veressä kaukaisilta esi-isiltä peritty veto kesäiseen eräelämään, joka pakottaa jättämään kotipellot vaimoväen huostaan ja itse siirtymään keskelle raikasta ulappaa läheisempään taisteluun luonnonvoimien kanssa.

Lehden toimittaja

Eräs muistikuva ajasta Papan ja Mamman luona

Kirjoittaja joutui sotaa pakoon Haulin Papan ja Mamman (Kustaa ja Liisi Hauli) luokse. He asuivat Halikon Vartsalansaaressa. Talo oli vanhalla ns. mäkitupatontilla, jolle Pappa oli alkuperäisen hirsikehikkoisen tuvan jatkeeksi rakentanut kamarin. Talo käsitti lisäksi eteistilat, kylmävaraston ja kylmän käyttöullakon. Pihapiirissä erillisinä rakennuksina olivat puuvaja, navetta sialle, lampaille ja kanoille sekä maakellari.

Pinta-alaltaan noin 400-500 hehtaaria oleva Vartsalansaari oli tuohon aikaan pysyvästi asuttu. Maanviljelystä harjoittavien tilojen lisäksi siellä oli muutama samankokoinen asuinkiinteistö kuin oli tämä Haulinkin mökki. Kaikki saaren asukkaat tunsivat toisensa.

Syrjäisen sijaintinsa johdosta mökki oli turvallinen olinpaikka rauhattomana sota-aikana. 5-6 vuotiaan pojan turvallisuuden tunnet

ta lisäsi Mamman oivallinen huolenpito. Luonnon läheisyys ja ajan yksinkertainen elämänmuoto olivat omiaan monella tavalla rikastuttamaan kehittyvän lapsen kokemusmaailmaa.

Ikäänkuin aitiopaikalta siellä joutui seuraamaan sodankin sitä puolta, joka liittyi Turun pommituksiin: Vihollinen käytti pommituslentojensa lähtöalueena Baltian kenttiä. Reitti sieltä Turkuun kulki suoraan asuinsaaremme yli. Punaiset tähdet siivissään "ryssän" koneet lensivät varsin matalalta mökin yli ja muutaman minuutin kuluttua loimotti Turun suunnan taivaanranta punaisena.

Tuo siis oli se ympäristö, josta alle kouluiässä oleva kirjoittaja tuolloin ammensi kokemuksia. Oikeampaa onkin jälkeenpäin arvioiden sanoa, etten suinkaan joutunut Papan ja Mamman hoiviin vaan minua oli onnistanut pääsemään sinne.

Mutta muistikuva, josta aioin kertoa on aivan tavallinen ja luonnollinen tapahtuma - nimittäin Papan parranajo. Pappa teki työkseen rakennusurakoita. Hän piirsi taloja ja hoiti myös niiden rakentamisen. Kohteet olivat usein Salon kauppalassa tai kuitenkin niin kaukana, että kotona oli mahdollista käydä vain viikonloppuna.

Viikon vanha parta leuassa Pappa saapui kotiin ja otti pojan syliinsä, painoi tämän posken omaa leukaansa vasten ja tehden pieniä edestakaisia liikkeitä väitti istuttavansa pojalle partaa. Tuntu poskessa oli kerrassaan pistelevä tai ainakin kutittava. Mutta kiinnostus sellaiseen miehiseen asiaan kuin parta oli näin taatusti herätetty.

Seuraavaksi hän otti esille partapeilinsä. Se oli puusta tehty vetolaatikko, jonka kansiosa

oli nostettavissa ylös ja kannen sisäpinnassa oleva peili taittui näin oikeaan asentoon. Peililaatikosta hän otti esille partaveitsen, vaahdokemukin ja partasudin, kaatoi vähän kuumaa vettä mukiin ja pyöritti siinä sutia kunnes vaahto valui yli reunojen. Sitten seurasi partavaahdon huolellinen levitys kauttaaltaan yli leuan ja poskien ja kun veitsen terävyys vielä oli nahkaremmiä vasten hioen viimeistelty, oli kaikki valmiina varsinaista parranajoa varten. Pitkin varmoin vedoin Pappa toimi aloittaen leuan alapuolelta, edeten poskiin ja lopuksi leuan kärkeen. Parta katkesi tasaisin ritisevin äänin. Paikkausvetoja ei tarvittu eikä alunakiveä, joka muodon vuoksi oli valmiina haavoja varten. Jokaisen vedon jälkeen hän puhdisti veitsen sanomalehdestä repäistyyn paperipalaan ja valmisteli uuden vedon ottamalla kasvoilleen vetoa myötäilevän ilmeen. Kun viikset vielä oli tasoitettu käsikäyttöisellä tukanleikkuukoneella, oli koko toimenpide valmis. Papan poski tuntui yhtä sileältä kuin pojan äsken. Poika jäi kuitenkin kiihkeästi odottamaan oman partansa kasvua.

Kaarinassa 17.5.2003

Markku Eskolin

Uutta keräystietoa esivanhemmistamme

Erika Josefina Lappalaisen esivanhemmat Kemin käräjillä 1668-1698

Kemi 12.-15.7.1681, s. 533.

Marketta Hannuntytär astui oikeuden eteen ja vaati Pekka Antinpoika Rautiolta myötäjäisiään 2 lehmää, 7 lammasta, 4 sirppiä, 3 viikatetta ja 2 porsasta, jotka olivat joutuneet tilalle, kun Marketta nai Pekan veljen Paavon 19 vuotta aiemmin. Paavo oli otettu sotamieheksi kuusi vuotta aiemmin ja hän oli kuollut palveluksessa. Pekka sanoi, että lehmät oli teurastettu jo ennen kuin Marketta meni naimisiin Paavon kanssa ja asui sitten tilalla itsellisenä. Nahat ja lihat olivat kyllä tulleet tilalle hyödyksi. Lampaat oli käytetty veronmaksuun. Pekan isä oli lunastanut ne. Osapuolet sopivat niin, että Pekka antaa Marketalle lehmän ja raskisen hameen sekä naisten hatun.

Kemi 19.-21.2.1690, s. 214-215.

Olli Antinpoika Rovaniemeltä vaati Heikki Vitikalta ketunrautoja, jotka hänen vaimonsa oli tälle lainannut hänen poissa ollessaan, ja joita hän ei millään keinoin saanut takaisin, vaan oli saanut vain suunsoittoa osakseen. Vitikka sanoi tämän johtuneen siitä, että Olli oli lyönyt hänen päähänsä verihaavan. Tätä hän ei kuitenkaan pystynyt todistamaan. Lautakunta määräsi lautamies Antti Tapion ottamaan raudat Vitikalta ja mikäli ne olisivat vahingoittuneet, tulisi hänen korvata vahinko ja 2 hopeataalaria kuluina. Koskien vanhan

Heikki Vitikan väitettyä Ollin veneen luvatonta käyttöä ja aiheuttamaa tappelua, lykätään asia seuraaviin käräjiin, sillä hän ei ollut paikalla vaan vain hänen poikansa. Vitikkaa tai hänen väkeään kiellettiin enää käyttämästä Ollin veneitä omiin tarpeisiinsa 40 hopeamarkan uhkasakon uhalla.

Kemi 19.-21.2.1690, s. 232-235.

Lautamies Antti Tapio Ounasjoelta kertoi oikeudelle, kuinka nuori naimaton renki Knuutti Erkinpoika Tarkinen samasta kylästä oli edellisen Antinmessun aikaan kotimatkallaan tullut yöksi Tapion taloon. Tällä matkalla hän oli ostanut hevosen Rovaniemeltä Matti Törmäsen leskeltä. Tapion väki oli laittanut ruokaa ja istunut pöytään hänen kanssaan. Samalla kappalainen herra Sigfrid Boelius ja kirkkoherra Johan Tuderuksen renki Antti Tanelinpoika Viipo olivat tulleet ja jääneet yöksi. Antti oli puhunut ja kuiskutellut Knuutille, että tämä lähtisi yöjalkaan hänen kanssaan Niska Matin tyttären luo. Knuutti oli suostunut, mutta ollut alakuloisella tuulella eikä ollut kunnolla syönytkään. Kun sitten talonväelle ja herra Sigfridille oli pedattu lattialle ja kaikki olivat menneet pitkäkseen ja nukahtaneet Herran nimeen ja Knuutti ja Antti Viipo olivat maanneet vierekkäin, oli Knuutti alkanut yskiä kahdeksan

paikkeilla niin, että kaikki olivat heränneet. Knuutti oli pyytänyt toiselta rengiltä piipullista tupakkaa ja saanut sen. Antti Viipo oli mennyt ulos katsomaan hevostaan ja Tapion vaimo oli pyytänyt Knuuttia menemään pirttiin, sillä siellä hänen olisi ollut lämpimämpi, koska hänellä oli niin paha ja ilkeä yskä. Kun Antti oli tullut takaisin, hän oli jo mennyt ja arvellut tämän menneen saunaan. Herra Sigfrid ja isäntä Tapio olivat nukahtaneet uudelleen kuten myös Viipo. Herra Sigfrid kertoi Knuutin ensin riisuneen vyönsä, muta laittaneen sen takaisin ympärilleen, kun oli käynyt nukkumaan. Kun talon naisväki, emäntä ja tytär, olivat häntä kaivanneet ylösnoustuaan eivätkä löytäneet pirtistä, mutta hänen hevosensa oli ollut paikalla, olivat he sytyttäneet päreet ja alkaneet etsiä häntä. He olivat löytäneet hänet kuolleena tallin takaa kurkku auki leikattuna. Hänen puukkonsa oli ollut hänen vierellään, mutta vyö pihalla hevosen edessä. Kun he olivat menneet tupaan kertomaan miesväelle, olivat nämä nousseet ja todenneet asian olevan näin.Viipo todisti nyt olleen näin ja herra Sigfrid vakuutti samaa.

Kysyttäessä, oliko Knuutti ollut täydessä järjessään tai viettänyt pahaa elämää, vakuutti lautakunta ja koko käräjäkunta, että hän oli aina elänyt säädyllisesti ja rauhallisesti, eikä hänellä voinut olla tällaisia aikeita, sillä hän oli ostanut tällä matkalla hevosen ja aikonut avioitua. Tosin hän oli ollut puheissaan melankolinen ja sanonut Törmäsen leskelle: "Ehkä sinä et näe minua enää koskaan." Asia annettiin lautakunnalle ja he sanoivat, että jollei Knuutti olisi itse viiltänyt kaulaansa, eivät he olisi koskaan kysyneet häneltä, oliko hänellä jotakin omallatunnollaan. Lautakunnan äänestyksen jälkeen annettiin seuraava tuomio: Koska Knuutti oli ollut illalla ja

aamulla tupakkaa pyytäessään täydellä järjellä, niin katsottiin hänen olevan oman elämänsä hukkaaja, minkä tähden hänet tulee viedä metsään ja polttaa roviolla. Asia alistettiin hovioikeudelle.

Kemi 5.-5.7.1690, s. 4-8

Nimismies Johan Wilmi kertoi oikeudelle, että kulki huhu koskien Tapion luona kaulansa katkaissutta Knuutti Erkinpoika Tarkiaista, että tämä oli tavannut edellisen Antinmessun aikaan Sinettäsuvannossa Riitta Jaakontytär Tapion tullessaan Matti Törmäsen lesken luota hevoskaupoilta. Tällöin Knuutti oli pysähtynyt ja tarjonnut piipullisen tupakkaa Riitalle ja polttanut itsekin piipullisen. Tällöin Knuutti oli sanonut, että jos hänet pakotettaisiin yhteen Liisa Matintytär Luttusen kanssa, niin hän karkaa Venäjälle ja syyttää asiasta sukulaisiaan.

Kemi 30.6.-3.7.1696, s. 27-33

Nimismies Samuel Paldan kertoi, että kylänmiehet olivat tuoneet näinä päivinä rovaniemeltä naikkonen Kirsti Matintytär Törmäsen, joka oli hyvän aikaa sitten syyllistynyt yksinkertaiseen huoruuteen naineen miehen kanssa, josta häntä oli asianmukaisesti rangaistu. Suhteesta syntynyt lapsi oli kuollut. Häntä oli rangaistu myös käräjillä 8.7.1695 salavuoteudesta Oulun kultasepän, leskimies Augustus Rudolphuksen kanssa. Salavuoteus oli tapahtunut juhannuksen aikaan 1694. Suhteesta syntynyt lapsi oli elänyt tähän kevääseen saakka. Epäselvyyksien vuoksi Kirstiä oli säilytetty näihin käräjiin saakka tallessa.

Kirsti kertoi, että lapsi oli sairastunut perjantaina ennen edellistä Erkinmessua eli 15.5.1696. Tauti oli kestänyt Erkinmessun

jatkuu ...

maanantaista vielä kahdeksan päivää, jolloin lapsi kuoli. Vanhan lukkarin Juhon tytär oli pessyt lapsen ruumiin. Lukkari oli sitten vienyt ruumiin kirkkomaalle ja laskenut sen Oja Juntin hautaan. Hän oli ihmetellyt lapsen kuoleman jouduttamista. Lukkari ei itse voinut tulla käräjille sairaalloisuutensa vuoksi, mutta hänen vaimonsa Riitta Juhontytär todisti. Kirsti halusi hänet ensin jäävätä sillä perusteella, että lukkarin vaimo oli epäillyt Kirstiä oman miehensä kanssa makaamisesta. Riitta sai kuitenkin vannoa valan ja kertoi, että Kirsti, joka asui hänen saunassaan, oli sunnuntai-iltana lähtenyt kylälle ja pyytänyt käärelinoja. Kun häneltä oli kysytty, mihin hän niitä tarvitsi, vastasi hän, että lapsi ei mitenkään eläisi toisen päivän aamuun. Maanantaiaamuna, ennen kuin Riitta lähti ulos, hän näki lapsen istuvan penkillä ja se näytti kutakuinkin terveeltä. Kun Riitta oli toimittanut asiansa pihalla ja tuli takaisin sisään, oli lapsi ollut kuollut ja Kirsti naapurissa hakemassa paloviinaa ruumiin pesuun. Riitta oli ylistänyt Jumalaa, joka otti niin kivulloisen lapsen pois, eikä hän ollut tätä katsonut silloin sen kummemmin. Mutta kun Kirsti tuli takaisin ja lapsi nostettiin pestäväksi, oli sen kaulan ympäri ollut sormen levyinen ja puolen sormen syvyinen mustelma. Riitta oli alkanut kovistella Kirstiä omituisesta käytöksestä, josta tämä lankesi polvilleen ja sanoi hänelle ja lukkarille, joka tuolloin makasi saunassa sairaana, että he antaisivat hänelle anteeksi eivätkä kertoisi kenellekään. He olivat pesseet ruumiin ja vieneet sen kirkkomaalle.

Lukkari oli kuitenkin kertonut vanhalle kappalaiselle herra Sigfrid Christiernille heti asiasta, jonka jälkeen poika herra Sigfrid Bonelius oli heti asioiltaan tultuaan kuulustellut väkeä ja saanut kovin eroavia kerto

muksia. Vanha lukkari oli kertonut, että kun väki oli lähtenyt saunasta, jossa hänkin makasi sairaana, oli naikkonen kantanut lapsen ja sulkenut sitten oven ja ikkunaluukun vetolaudalla. Lukkari oli kuullut lapsesta tulevan omalaatuisen äänen, jolloin hän oli sanonut Kirstille, ettei tämä antaisi lapsen voida niin pahoin. Kirsti oli vastannut, ettei hän huolehtisi, hän osaisi kyllä hoitaa lpasen itsekin. Silloin oli tullut väkeä sisään ja he olivat katsoneet lasta. Tällä oli ollut mustelmat kaulassa ja Kirsti oli alkanut itkemään ja sanonut, etteivät he sellaista huomaisi.

Pekka Heikinpojan tullessa todistamaan, Kirstin jääväsi hänet laillisesti tuomitun näpistyksen vuoksi. Siksi hän kertoi asiassa ilman valaa. Heidän lähimpänä naapurinaan hän oli ollut menossa metsään, jolloin lukkarin tytär Anna oli pyytänyt hänet sisään. Tultuaan pihalle oli naikkonen tullut vastaan ja langennut plvilleen sekä kertonut tekonsa ja pyytänyt häntä vaikenemaan asiasta. Naikkonen oli pyytänyt häntä viemään ruumiin kirkkomaalle ja sanonut, että Jumala palkitsi Pekan. Hän oli sanonut myös, että hän oli rakastanut lasta siihen hetkeen saakka. He olivat vieneet lapsen pappilaan, jossa vanha herra Sigfrid oli määrännyt lapsen vietäväksi kellotapuliin, kunnes asia voitaisiin selvittää. Pelätessään sikojen tai koirien repivän ruumiin, olivat he asettaneet sen tyhjään hautaan ja laittaneet lautoja päälle.

Kuultuaan todistukset Kirsti tunnusti surmanneensa lapsen näin, sillä se oli itkenyt paljon sairaana eikä hänellä ollut millä elättää lasta. Kärsimättömyydestä hän oli tämän raakuuden tehnyt. Kirsti ei halunnut ensin kertoa, miten hän oli tekonsa tehnyt, mutta hänen oli lopulta sanottava, että hän oli kuristanut ja ottanut lapsen hengiltä vanhalla

jatkuu ...

vaipalla, joka tällä oli ollut päällään. Hän kertoi tekonsa itkien. Sitten häneltä kysyttiin, oliko joku ollut aikomuksessa tai teossa mukana. Tämän Kirsti kielti itsepintaisesti. Mikään muu kuin paha ei ollut häntä tähän neuvonut.

Oikeus antoi seuraavan tuomion: Koska Kirsti Törmänen on omantuntonsa ääntä kuunnellen tunnustanut täysin surmanneensa oman lapsensa, tuomitaan hänet Valankaaren 2. luvun mukaan menettämään henkensä ja poltettavaksi roviolla. Tuomio alistetaan kuitenkin hovioikeudelle.

Kemi 13.-15.7.1697, s. 28-29

Kauppias Johan Sigfridsson Bonelius huudattaa toisen kerran saatavistaan seuraavat tilat: Erkki Oikarisen tilan 83:12 taalarista, Hannu Antinpoika Tapion tilan 223:18½ taalarista, Pekka Tulkin tilan 288:28 taalarista, Juho Rajan tilan 411:30 taalarista, Matti Marttilan tilan 249:26½ taalarista, Pekka Erkinpoika Pahniaisen tilan 256:30 taalarista sekä Hannu Myllyn tilan 169:7 taalarista. Tästä huudosta ei valittanut kukaan.

Kemi 4.-5.3.1698, s. 458-459

Hannu Ollinpoika Frantsi ilmiantoi Juho Lassinpoika Oikarisen kahden majavannahan, 7 markan painoisen kattilan, nahkalaukun, kirveen ja joidenkin ruokatavaroiden varkaudesta. Juho tunnusti varkauden ja sanoi myyneensä yhden majavannahan Tornion raatimiehelle Anders Plantingille 12 kuparitaalarilla, toisen saman kaupungin porvarille Henrik Pålssonille 8 taalarilla, mutta muut tavarat olivat joutuneet hajalleen. Lautamies Heikki Sukula valitti Juhon varastaneen hä

neltäkin ruokatavaroita. Tämänkin varkauden Juho tunnusti. Olli Tasainen sanoi Juhon varastaneen hänen kaukoaitastaan kolme verkkoa. Tämänkin Juho tunnusti ja sanoi niitä käyttäneensä jonkin aikaa. Hän kuitenkin ilmoitti, että näin oli tapahtunut nälän tähden. Hän ei ollut myöskään koskaan aikaisemmin ollut tuomiolla tällaisesta asiasta.

Nahat arvioitiin 20 taalarin, laukku ja kirves yhteensä 2:16 taalarin, ruokatavarat 2 taalarin, kattila 7 taalarin, Sukulan ruokatavarat 2 taalarin ja verkot 7 taalarin arvoisiksi. Yhteensä 39:16 taalaria kuparia, joka Juhon on korvattava kolminkertaisena eli 39:16 hopeataalarilla. Rahan puutteessa Juho tuomittiin suorittamaan rangaistuksensa kujanjuoksulla. Kauppiaat tuomittiin palauttamaan majavannahkojen arvo Frantsille.

Onko sinulla valokuvia, onko mielessäsi tarinoita itsestäsi tai perheestäsi ?

Lehtemme etsii ja hakee henkilökuvia elossa olevista suvun jäsenistä. Ottakaa rohkeasti yhteyttä vaikka puhelimella tai sähköpostitse. Aiheena voi olla tarinoita, kommelluksia, muisteluita: työstä, vapaa-ajasta, menneiltä ajoilta, ihan mistä vain. Yhteystiedot sivun alaosassa. Kaikki muukin kirjoitettu materiaali on tervetullutta julkaistavaksi.

Osoitteiden muutokset ajan tasalle

Osoitteet muuttuvat elämäntilanteiden muuttuessa. Jotta posti ja muu viestintä löytäisivät perille olisi tärkeää että tapahtuneista muutoksista tulisi sukurekisterin ylläpitäjälle ilmoitus.

Osoitteen muutokset:

Hannu Lappalainen

Linnankatu 26 D, 20100 Turku

Puh. 02-510 2500

Sähköposti: hannu.lappalainen@kartio.inet.fi

Yhdistyksen hallitus 1999-2003

Puheenjohtaja Pauli Lappalainen

Varapuheenjohtaja Riina Lappalainen

Sihteeri/rahastonhoitaja Hannu Lappalainen (Lappalaisen sukuhaara)

Varsinainen jäsen Markku Eskolin (Holmroosin sukuhaara)

Varsinainen jäsen Väinö Kotila (Kotilan sukuhaara)

Varsinainen jäsen Kari Linnamäki (Linnamäen sukuhaara)

Lehden toimitus:

Markku Hettula GSM 0400-241 777

Harrilaukantie 20 Suuret lähetettävät tiedostot: tarja.kotila@levi.roiakk.fi

97420 LOHINIVA Muu sähköposti: markku.hettula@suomi24.fi